Puolen päivän aikaan seuraavana päivänä Kartagena antautui puolustusvälineiden puutteessa ja Rivarolin uhatessa ampua sen raunioiksi.
Voiton ylpistyttämänä, jonka hän laski kokonaan omaksi ansiokseen, paroni määräili antautumisehdot. Hän vaati luovutettavaksi kaiken kaupungin omaisuuden. Kauppiaiden tuli luovuttaa kaikki rahansa ja omaisuutensa, asukkaat saivat joko jäädä kaupunkiin tai lähteä sieltä, mutta niiden, jotka lähtivät, täytyi luovuttaa koko omaisuutensa, kun taas ne, jotka jäivät, pääsivät puolella ja tulivat samalla Ranskan alamaisiksi. Uskonnolliset kokoushuoneet ja kirkot säästettäisiin, mutta niiden rahavarat ja kalleudet täytyi ilmoittaa.
Kartagena myöntyi, kun sillä ei ollut muutakaan neuvoa, ja seuraavana päivänä, joka oli viides huhtikuuta, marssi M. de Rivarol kaupunkiin ja julisti sen nyt ranskalaiseksi alusmaaksi määräten M. de Cussyn sen kuvernööriksi. Sitten hän lähti tuomiokirkkoon, jossa voiton kunniaksi pidettiin asianmukainen messu. Tämä vain hurskauden osoitukseksi. Mutta sitten lähti M. de Rivarol kaupungin katsastukseen. Ainoa seikka, jossa ranskalaisten voitto Kartagenassa erosi tavallisesta rosvoretkestä, oli se, että sotilaita oli ankaran rangaistuksen uhalla kielletty tunkeutumasta yksityisten asuntoihin. Mutta tämä näennäinen kunnioitus henkeä ja omaisuutta kohtaan pohjautui todellisuudessa vain M. de Rivarolin pelkoon, että pieninkin kolikko saattoi jäädä pois siitä valtavasta aarrearkusta, jonka paroni oli avannut Ranskan kuninkaan nimessä. Kun sitten kullan virta oli tyrehtynyt, hän peruutti kaikki määräyksensä ja jätti kaupungin miestensä mielin määrin ryöstettäväksi, ja nämä veivät asukkailta sen omaisuuden, joka heille uusina Ranskan kansalaisina oli luvattu jättää koskemattomaksi. Saalis oli suunnaton. Neljän päivän ajan kuljetti sata muulia kultakuormia kaupungista rannalla odottaviin veneisiin, joilla ne sitten vietiin laivoihin.
Kahdeksaskolmatta luku
MONSIEUR DE RIVAROLIN KUNNIA
Kaupungin antautumisen ajan ja hieman sen jälkeenkin oli kapteeni Blood oleksinut miehistönsä suurimman osan kanssa asemassaan Nuesta Señora de la Poupan kukkulalla eikä niin muodoin tiennyt asiain kulusta mitään. Bloodille, jonka ansiosta todelliseksi aarreaitaksi osoittautuneen kaupungin pikainen valloitus pääasiallisesti johtui, ei ollut osoitettu edes sitä kunniaa, että hänet olisi kutsuttu siihen upseerien neuvotteluun, jossa antautumisehdoista päätettiin.
Se oli loukkaus, jota Blood ei toisenlaisissa olosuhteissa olisi suvainnut. Mutta nykyisessä oudossa mielentilassaan ja haluten olla kokonaan erossa rosvoudesta hän tyytyikin hymyilemään äärimmäisen halveksivasti tuolle ranskalaiselle kenraalille. Mutta niin eivät tehneet hänen kapteeninsa eivätkä miehensä. Suuttumus kyti jonkin aikaa heidän mielessään, kunnes se viikon lopulla leimahti ilmiliekkiin. Ainoastaan lupaamalla ilmoittaa heidän mielialansa paronille onnistui heidän kapteeninsa rauhoittaa heidät hetkeksi. Hän lähti sitten heti etsimään M. de Rivarolia käsiinsä.
Hän tapasi paronin eräässä virastossa, jonka tämä oli perustanut kaupunkiin, kirjurijoukon kanssa luetteloimassa aarteita, joita sinne oli tuotu, ja tarkastamassa niitä tilikirjoja, jotka hän oli vaatinut nähdäkseen, jotta hän pennilleen tietäisi miten paljon hänellä vielä oli saatavaa. Paroni istui tutkimassa tilikirjaa kuten ainakin kaupungin kauppias, tehden siihen merkintöjä ollakseen varma siitä, että kaikki oli pesolleen oikein. Kuninkaan maa- ja merivoimien kenraalin mielityötä! Hän katsahti ärtyneenä työstään, jonka Bloodin tulo keskeytti.
»Herra paroni», tervehti Blood. »Minun täytyy saada puhua teille asiani suoraan ja teidän täytyy se sietää. Mieheni ovat nousemassa kapinaan.»
M. de Rivarol katsoi häneen ja kohotti hieman kulmiaan.