Hän nauroi ja hänen naurunsa kuulosti aavemaisen kamalalta kuoleman hiljaisuuden vallitessa oikeussalissa. Koko toimitus oli ollut äärimmäisen luonnoton. Sanomatonta oikeuden pilkkaa, jota tuo punaviittainen, tutkivasilmäinen ilveilijä oli jakanut, kostonhimoisen ja raa’an ilkeämielisen kuninkaan lahjottava kätyri, jonka koko olemus oli rienaajan. Peter Bloodin nauru taittoi kokonaan kärjen ilveilijän ankaruudelta.
»Nauratteko, sir, hirttonuora kaulallanne, aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, jonka yli te aivan kohta olette astuva.»
Silloin Peter Blood kosti.
»Totisesti minulla on parempi syy nauruun kuin teillä, teidän ylhäisyytenne. Sillä minulla on, ennen kuin lausutte tuomioni, vielä jotakin sanomista teille. Teidän ylhäisyytenne näkee minut — viattoman miehen, jonka ainoa rikos on siinä, että harjoitin armeliaisuutta — hirttonuora kaulassa. Teidän ylhäisyytenne puhuu minulle oikeusoppineena asiantuntevasti, mitä minulle on tapahtuva. Minä saanen lääkärinä sanoa yhtä varmalla asiantuntemuksella, mitä teidän ylhäisyydellenne on tapahtuva. Vakuutan teille, etten nyt vaihtaisi osaani teidän kanssanne, että en vaihtaisi sitä nuoraa, jonka te heitätte kaulaani, siihen kiveen, jota te kannatte ruumiissanne: Se kuolema, jonka te ehkä nyt sanelette minulle, on kepeä huvi siihen kuolemaan verrattuna, johon teidät on tuominnut se suuri Tuomari, jonka nimeä te niin kevyesti käyttelette.»
Herra ylituomari jäykistyi, hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi ja hänen huulensa vavahtivat. Olisi voinut laskea kymmeneen ennen kuin kuului ääntäkään hämmästyksestä halvaantuneessa oikeussalissa Peter Bloodin lopetettua puheensa. Kaikki, jotka tunsivat lordi Jeffreysin, käsittivät sen myrskyn edellä vallitsevaksi tyveneksi ja varustautuivat rajuilman puhkeamisen varalle. Mutta se ei puhjennut. Hitaasti, heikosti palasi väri tuhkanharmaille kasvoille. Punaviittainen mies menetti jäykkyytensä ja kumartui eteenpäin. Hänen ylhäisyytensä alkoi puhua. Hiljaisella äänellä ja lyhyesti — paljon lyhyemmin kuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa ja aivan koneellisesti kuten ihmisien, jonka ajatukset ovat kaukana siitä mitä huulet puhuvat — hän julisti kuolemantuomion asiaankuuluvassa järjestyksessä ja viittaamatta sanallakaan siihen, mitä Peter Blood oli sanonut. Lopetettuaan hän vaipui peräti uupuneena tuoliinsa, silmät puoleksi ummessa ja otsa kiiltävänä hiestä.
Vangit marssivat ulos.
Herra Pollexfenin — whig-puoluelainen huolimatta asemastaan ylimpänä syyttäjänä — kuuli eräs juryn jäsenistä kuiskaavan vierustoverinsa korvaan:
»Sieluni kautta, tuo musta roisto säikähdytti hänen ylhäisyytensä perin pohjin. Oikein käy sääliksi häntä, kun hänen täytyy kuolla hirsipuussa. Sillä mies, joka pystyy pelottamaan Jeffreysiä, menisi varmaan pitkälle.»
Neljäs luku