Blood kumarsi syvään. »Teidän ylhäisyytenne on kovin hyvä.
Mutta…»
»Jaa! Siinä ei ole mitään 'muttaa' tällä kertaa. Jos tahdotte, että teidän menneisyytenne unohtuu ja että teidän tulevaisuutenne on taattu, niin on teillä nyt siihen mahdollisuus. Ja te ette saa ottaa asiaa kevytmielisesti joidenkin omenapuiden tai muun kirotun tyhjänpäiväisen hellämielisyyden vuoksi. Teidän velvollisuutenne on jäädä tänne, ainakin niin kauaksi aikaa kuin sotaa kestää. Kun sota on ohi, saatte lähteä Somersetiin viinintekoon tai syntymäsijoillenne Irlantiin perunoita syömään. Mutta siihen mennessä sopii teille parhaiten Jamaika ja rommi.»
Van der Kuylen räjähti nauramaan. Mutta Bloodia ei hänen iloisuutensa saanut hymyilemään. Hän pysyi miltei synkän vakavana. Hänen ajatuksensa pyörivät neiti Bishopissa, joka oli jossakin tässä samassa talossa, jossa he nyt olivat, mutta jota hän ei ollut nähnyt tultuaan Port Royaliin. Jos tyttö olisi edes osoittanut jonkinlaista sääliä häntä kohtaan…
Sitten Willoughbyn rätisevä ääni keskeytti hänen ajatuksensa taas. Hän moitti Bloodia hänen epäröinnistään ja osoitti hänelle, kuinka uskomattoman tyhmä hän oli epäröidessään sellaisen kultaisen tilaisuuden tarjoutuessa. Blood jäykistyi ja kumarsi.
»Mylord, te olette oikeassa. Minä olen hölmö. Mutta älkää luulko, että olen silti kiittämätön. Jos olen epäröinyt, niin on se tapahtunut asianhaarojen vuoksi, joilla en tahdo vaivata teidän ylhäisyyttänne.»
»Kukkivat omenapuut, vai?» ivasi hänen ylhäisyytensä.
Tällä kertaa Blood nauroi, mutta hänen silmissään oli yhä vakava ilme.
»Teen kuten toivotte — olen hyvin kiitollinen, sallikaa minun vakuuttaa, teidän ylhäisyytenne. Olen tietävä, miten ansaitsen hänen majesteettinsa hyväksymisen. Voitte luottaa siihen, että tulen palvelemaan uskollisesti.»
»Ellen tekisi sitä, niin en tarjoaisikaan teille kuvernöörin virkaa.»