Mutta eversti oli toista mieltä. Hänen mielestään siinä oli paljon sanomista. Hän sanoikin sen perin pohjin, äänekkäästi, vihaisesti ja rivosti — sillä hän osasi olla sanomattoman rivo, kun pääsi suuttumaan.
»Tehän puhutte kuin espanjalainen, eversti», sanoi kuvernööri, ja se antoi everstin ylpeydelle sellaisen haavan, että sitä kirveli harmittavasti vielä monta viikkoa jälkeenpäin. Sillä hetkellä se pani hänet vaikenemaan ja lähtemään ulos koko vajasta sanomattomassa raivossa.
Kaksi päivää myöhemmin tulivat Bridgetownin naiset, viljelysten omistajien ja kauppiaitten rouvat ja tyttäret ensi kerran käymään armeliaisuusmatkallaan satamaan, tuoden lahjojaan haavoittuneille merimiehille.
Taas oli Peter Blood siellä hoitaen huostaansa annettuja kärsiviä, liikuskellen onnettomien espanjalaisten joukossa, joista ei kukaan välittänyt. Kaikki armeliaisuus, kaikki lahjain antaminen kohdistui yksinomaan Devonin ylpeyden miehistöön. Ja sitä piti Peter Blood varsin luonnollisena. Mutta hänen noustessaan äkkiä sitomasta erästä haavaa — työ, johon hän kokonaan oli muutaman hetken syventynyt — hän näki hämmästyksekseen, kuinka eräs nainen, joka oli eronnut muusta joukosta, asetti muutamia banaaneja ja kimpun meheviä sokeriruo’on varsia erään hänen potilaansa päällysviitalle, joka teki hänelle peiton virkaa. Nainen oli hienosti pukeutunut valkoiseen silkkiin ja häntä seurasi kaksi koria kantavaa neekeriä.
Peter Blood, joka oli takitta ja käärinyt karkean paitansa hihat kyynärpäitten yläpuolelle, piti veristä riepua kädessään ja tuijotti hetken tulijaan. Nainen kääntyi nyt häneen päin ja hymyili tuttavallisesti, suu puoleksi avoinna. Silloin Peter Blood tunsi hänet Arabella Bishopiksi.
»Mies on espanjalainen», hän sanoi äänellä, jonka piti korjata väärinkäsitys, ja samalla siinä oli hieman kaikua siitä ivasta, joka hänen sielussaan soi.
Hymy, jolla Arabella oli tervehtinyt häntä, häipyi hänen huuliltaan. Hänen kulmansa vetäytyivät kokoon ja hän katsoi Peter Bloodia tuokion ihmetellen. Hänen kasvonpiirteensä kävivät arvokkaammiksi.
»Tiedän sen, mutta hän on ihminen siitä huolimatta», sanoi Arabella.
Vastaus ja siihen liittyvä moite hämmästyttivät Peter Bloodia.
»Setänne, eversti, on toista mieltä», sanoi hän toinnuttuaan. »Hän pitää heitä syöpäläisinä, jotka pitäisi jättää nääntymään ja kuolemaan märkiviin haavoihinsa.»