Veneen etsintään meni enemmän aikaa kuin Blood oli arvellut ja hän odotti tietoa siitä piilottaen rahat vaatteittensa alle. Mutta kolmen viikon kuluttua ilmoitti Nuttall, jonka Blood nyt tapasi miltei joka päivä, että hän oli löytänyt sopivan aluksen ja että sen omistaja oli halukas myymään sen kahdestakymmenestä punnasta. Samana iltana, kaukana ihmisten näkyviltä meren rannalla antoi Peter Blood rahat uudelle liittolaiselleen ja Nuttall lähti, saatuaan määräyksen tehdä lopullinen kauppa myöhään seuraavan päivän illalla. Hänen piti tuoda vene satamaan, missä Bloodin ja hänen seuralaistensa piti yhtyä häneen ja lähteä matkaan.
Kaikki oli valmista. Vajaan, josta kaikki sairaat olivat jo päässeet pois ja joka sen jälkeen oli ollut tyhjänä, oli Nuttall piilottanut tarvittavat ruokavarat, leipää, juustoa, vesitynnyrin ja muutamia pulloja kanariviiniä, kompassin, pitkän köyden, tervakankaan, puolentunnin aikalasin, vähän kirvesmiehen työaseita, lyhdyn ja kynttilöitä. Paaluaitauksessa oli myös kaikki järjestyksessä.
Hagthorpe, Dyke ja Ogle olivat suostuneet lähtemään uhkapeliin ja kahdeksan muuta oli varovaisesti menetellen saatu mukaan. Pittin majassa, jossa hän asui viiden muun kapinasta tuomitun kanssa, jotka kaikki olivat valmiit yrittämään vapauteen, oli valmistettu tikapuut, joilla heidän piti päästä aitauksen yli ja sitä tietä satamaan.
Ilmitulemisen vaara oli vältettävä siten, että he toimivat äärimmäisen ääneti. Mihinkään suurempiin varovaisuustoimenpiteisiin ei vankien suhteen ollut ryhdytty paitsi että heidät kaikki lukittiin yöksi paaluaitauksen sisään. Mitäpä toiveita saattoikaan olla sillä, joka oli kyllin ajattelematon piiloutuakseen saaren metsiin? Pääasiallinen ilmitulemisen vaara koitui niiden puolelta, jotka jäivät aitaukseen edelleen. Heidän vuokseen täytyi kulkea äänettömästi ja varovaisesti. Päivä, josta piti tulla kahden toista uskalikon viimeinen Barbados-saarella, oli toivon ja levottomuuden päivä sekä heille että myös Nuttallille kaupungissa.
Auringonlaskun aikaan, kun Peter Blood oli pitänyt huolta siitä, että Nuttall oli maksanut veneen ja tuonut sen satamaan kiinnitettäväksi edeltäpäin määrättyyn paikkaan, hän tuli hitaasti kävellen aitausta kohti juuri kun orjia tuotiin viljelyksiltä kotiin. Hän väistyi syrjään antaakseen heidän kulkea ohitseen ja paitsi silmissä välähtävää toivon kipinää ei hän puhunut heille sanaakaan. Hän meni aitauksen sisään heidän jäljessään, ja kun he hajaantuivat kukin omille majoilleen, näki hän eversti Bishopin keskustelevan Kentin, päällysmiehen kanssa. Pari seisoi niiden paalujen luona, jotka olivat pystytetyt keskelle vihreää kenttää ja joiden ääressä rangaistiin kurittomia vankeja.
Kun hän tuli lähemmäksi, kääntyi Bishop ja katsoi häntä otsa rypyssä.
»Missä te olette ollut niin kauan?» jylisi hän, ja vaikka uhkaava sävy oli vallan tavallinen everstin äänessä, sykähti Bloodin sydän epäluuloisesti.
»Olen ollut työssä kaupungissa», vastasi hän. »Rouva Patchilla on kuume ja herra Dekker on nyrjäyttänyt nilkkansa.»
»Lähetin hakemaan teitä Dekkeriltä, mutta ette ollut siellä. Te alatte lorvailla, hieno herra. Meidän täytynee ruveta opettamaan teitä nopeammaksi jonakin päivänä, ellette heitä laiskottelemista ja käytä oikein niitä vapauksia, mitä teille on suotu. Oletteko unohtanut, että olette rangaistusvanki?»
»Minulle ei ole annettu siihen tilaisuutta», vastasi Blood, joka ei koskaan voinut oppia hillitsemään kieltään.