Kopea virkamies lähti jättäen Nuttallin kylpemään kylmässä hiessä, huolimatta ilman kuumuudesta. Hän oli kiitollinen virkamiehelle siitä, että tämä oli jättänyt tekemättä sen kysymyksen, jota hän enimmän oli pelännyt, nimittäin kysymyksen, mistä velkasakkoaan suorittava mies saattoi saada niin paljon rahaa, että pystyi ostamaan veneen. Mutta hän tiesi myös, että se oli tapahtunut vain väliaikaisesti. Sekin kysymys tulisi varmasti kohta, ja silloin olisi hänellä helvetti edessään. Hän kirosi sen hetken, jolloin oli ollut kyllin hölmö kuunnellakseen, mitä Peter Blood lörpötteli pakoretkestä. Hän arveli olevan hyvin luultavaa, että koko juttu tulisi ilmi ja hänet arvatenkin hirtettäisiin tai ainakin merkittäisiin polttoraudalla ja sitten myytäisiin orjaksi kuten muutkin kirotut kapinavangit, joiden kanssa hän hulluudessaan oli liittoutunut. Jos hänellä vain olisi ollut kymmenen puntaa tuota kirottua vakuutta varten, jota hän ei ollut ensinkään ottanut laskelmiinsa, niin olihan mahdollista, että asia olisi voitu suorittaa äkkiä ja tiedustelut olisivat siirtyneet tuonnemmaksi. Kun ei kerran äskeinen virkamies ollut huomannut, että hän oli velkasakon suorittaja, niin se saattoi ehkä jäädä muiltakin virastossa olevilta huomaamatta päiväksi tai pariksi ja siinä ajassa hän ennättäisi toivottavasti jo heidän ulottuvillaan. Mutta mitä oli tehtävä siihen mennessä? Sillä rahat täytyi hankkia ennen puoltapäivää.
Nuttall sieppasi lakkinsa ja lähti hakemaan Peter Bloodia. Mutta mistä hän löytäisi hänet? Kulkiessaan umpimähkään sinne tänne epäsäännöllisiä, kiveämättömiä katuja hän rohkeni kysyä yhdeltä ja toiselta, olivatko he ehkä nähneet Peter Bloodia sinä aamuna. Hän oli olevinaan sairas, ja todellakin hänen ulkomuotonsa vastasi hänen valhettaan. Ei kukaan voinut häntä neuvoa, ja koska Blood ei ollut kertonut hänelle mitään Whackerin osuudesta asiassa, niin hän kulki onnettomassa tietämättömyydessään sen ainoan miehen oven ohi Bridgetownissa, joka innolla olisi auttanut häntä pääsemään pälkähästä. Vihdoin hän päätti lähteä eversti Bishopin viljelyksille. Arvatenkin Blood oli siellä. Ehei, niin hän saattoi ehkä tavata Pittin ja pyytää häntä ilmoittamaan asiasta Bloodille. Hän oli tutustunut Pittiin ja tiesi että Pitt oli mukana yrityksessä. Hänen täytyi yhä etsiä Bloodia sairasasioiden vuoksi.
Samaan aikaan kun hän lähti kiipeämään kaupungin pohjoispuolella olevia mäkiä tuntematta ahdistuksessaan yltyvää kuumuutta, oli Blood lähdössä kuvernöörin talosta saatuaan sen verran lievitetyksi kuvernöörin tuskia, että sai luvan poistua. Ratsain kun oli, olisi hän, ellei häntä odottamatta olisi pidätetty matkalla, ehtinyt paaluaitaukselle ennen Nuttallia, ja silloin olisi moni onnettomuus jäänyt tapahtumatta. Odottamattoman keskeytyksen hänen matkalleen aiheutti neiti Arabella Bishop. He tapasivat toisensa kuvernöörin talon loisteliaan puutarhan portilla ja neiti Bishop, joka hänkin oli ratsain, hämmästyi nähdessään Peter Bloodin hevosen selässä. Peter Blood sattui olemaan hyvällä tuulella. Se seikka, että kuvernöörin terveydentila oli niin paljon parantunut, että se salli Bloodin päästä hetkeksi vapaaksi, oli riittänyt poistamaan sen mielenmasennuksen, joka häntä oli painanut hänen työskennellessään viimeiset kaksitoista tuntia. Iloissaan hypähti hänen mielensä elohopea korkeammalle kuin olosuhteet sillä hetkellä oikeastaan sallivat. Hänellä oli taipumusta optimismiin. Se mikä ei ollut onnistunut viime yönä, onnistuisi varmaankin tänä yönä. Mitä merkitsi yhtäkaikki yksi päivä! Ministeristön virasto saattoi olla harmillinen, mutta vain muutama tunti vielä, sitten he kyllä olisivat kaukana sen ulottuvilta.
Hänen iloinen toiveikkuutensa oli hänen ensimmäinen onnettomuutensa. Toinen oli se, että neiti Bishop sattui olemaan yhtä hyvällä tuulella kuin hänkin ja että hän ei enää kantanut kaunaa Bloodia kohtaan. Nämä molemmat asiat aikaansaivat yhdessä sen viivytyksen, jonka seuraukset olivat niin valitettavat.
»Hyvää huomenta, sir», huusi neiti Bishop iloisesti. »Siitä on jo kohta kuukausi, kun viimeksi näin teidät.»
»Yksikolmatta päivää tunnilleen», vastasi Blood. »Olen pitänyt lukua niistä.»
»Vakuutan, että aloin jo uskoa, että olitte kuollut.»
»Kukista olen kiitollisuuden velassa teille.»
»Kukista?»
»Haudalleni», selitti Blood.