Tunnin kuluttua Bloodin lähdön jälkeen tuli eräs valtion virkamies Nuttallin kurjaan asuntoon. Veneen myyjä oli — kuten laki vaati kapinavankien tulon jälkeen — asianmukaisesti ilmoittanut kaupasta ministeriöön, jotta se saisi nostaa sen kymmenen punnan vakuuden, johon jokaisen veneenomistajan täytyi sitoutua. Ministeriön virkamies siirsi vakuuden nostamisen siksi kun se oli saanut vahvistuksen kaupan tapahtumisesta.
»Meille on ilmoitettu, että te olette ostanut veneen herra Robert
Forrellilta», sanoi virkamies.
»Niin on asian laita», vastasi Nuttall, joka arveli, että nyt oli tullut hänen loppunsa.
»Teillä ei näy olevan mitään kiirettä ilmoittaa siitä ministeriöön?» Virkamiehessä oli asianmukaista virallista koppavuutta. Nuttallin heikot silmät räpyttivät kaksinkertaisella voimalla.
»Ilmoittaa?»
»Tiedättehän, mitä laki määrää siinä suhteessa.»
»Minä… minä en tiedä sitä, jos suvaitsette.»
»Mutta sehän on siinä julistuksessa, joka julkaistiin viime tammikuussa.»
»Minä — minä en osaa lukea, sir. Minä en tiennyt sitä.»
»Vai niin!» virkamies kerrassaan musersi hänet ylenkatseellaan. »No nyt sen tiedätte. Pitäkää huolta siitä, että ennen puoltapäivää olette virastossa ja tuotte sen kymmenen punnan vakuuden, jonka olette velvollinen suorittamaan.»