Sitten he vielä viipyivät hetken. Arabella pidätti Bloodia.
»Olen pahoillani, herra Blood», sanoi hän, »kun en aikaisemmin ole tiennyt sitä.» Ja hänen kirkkaat silmänsä saivat epäilyttävän kostean kiillon. Ystävällisen pakottavasti hän ojensi kätensä Bloodille.
»Mitäpä eroa siinä olisi ollut?» kysyi Blood.
»Aika paljon, luulen. Kohtalo on kolhinut teitä sangen kovasti.»
»Oh, mitäpä…» Blood pysähtyi. Hänen tarkkaavat siniset silmänsä katsoivat hetken aikaa tyttöä suoraan kasvoihin. »Se olisi voinut olla pahempaakin», sanoi hän niin merkitsevästi, että väri tytön poskilla tummeni ja hänen silmäluomensa painuivat alas.
Peter Blood kumartui suutelemaan tytön kättä ennen kuin laski sen irti, eikä tyttö kieltänyt häntä. Sitten Blood kääntyi ja lähti astelemaan puolen mailin päässä olevaa paaluaitausta kohti. Hän vei mukanaan muiston punastuvasta ja oudon ujostelevasta Arabella Bishopista. Hän unohti tuona lyhyenä hetkenä, että hän oli kapinavanki. Kymmenen vuoden orjuus edessään hän unohti, että oli valmistellut pakoyritystä, jonka piti tapahtua seuraavana yönä, ja unohti myös sen ilmitulemisen vaaran, joka seurauksena kuvernöörin leinistä nyt uhkasi häntä.
Seitsemäs luku
MERIROSVOJA
Herra James Nuttall piti kiirettä välittämättä vähääkään kuumuudesta juostessaan Bridgetownista eversti Bishopin viljelyksille, ja soveliaammin rakennettua miestä ei voinut ajatellakaan kuumassa ilmanalassa juoksijaksi kuin James Nuttall oli laihoine ruumiineen ja pitkine lihaksettamme säärineen.
Hän oli niin kuihtunut, että oli vaikea uskoa, että hänessä oli mitään nesteitä jäljellä, vaikka niitähän hänessä täytyi olla, koska hän hikoili aivan suunnattomasti saapuessaan aitaukselle.