Portilla hän oli törmätä yhteen päällysmies Kentin kanssa, otuksen, joka oli paksu, matalajalkainen raakalainen ja jolla oli herkulesmaiset käsivarret ja leuka kuin verikoiralla.
»Etsin tohtori Bloodia», sanoi hän läähättäen.
»Kylläpä teillä on kiire», murisi Kent. »Mikä piru nyt on hätänä.
Kaksoset, vai?»
»Oh, ei, ei. Minä en ote naimisissa, sir. Se koskee serkkuani.»
»Mikä sillä on?»
»Hän on sairastunut, sir.» Nuttall valehteli sen viittauksen mukaan, jonka Kent itse oli hänelle antanut.
»Tuolla on hänen majansa», Kent viittasi huolettomasti peukalollaan. »Ellei hän ole siellä, niin hän on jossakin muualla.» Ja hän lähti. Hän oli äreä, vastenmielinen karhu, valmiimpi ruoskan kuin kielen käyttöön.
Nuttall oli hyvillään, kun hän meni, ja pani merkille vielä suunnankin, jonne hän katosi. Sitten hän syöksyi aitaukseen, jossa hän pettymyksekseen totesi, että Blood ei ollut siellä. Järkevä mies olisi istuutunut odottamaan tietäen, että se oli varmin ja nopein keino lopultakin tavata tohtori. Mutta Nuttallilla ei nyt ollut järkeä. Hän kiiruhti jälleen ulos aitauksesta, mietti hetken mihin suuntaan lähtisi ja päätti vihdoin lähteä johonkin sellaiseen suuntaan, johon ei ainakaan Kent ollut mennyt. Hän pyyhälsi auringon paahtaman ruohokentän poikki sokeri-istutuksia kohti, jotka muistuttivat vankkaa kullankeltaista varustusta kesäkuisen auringon häikäisevässä loisteessa. Käytävät erottivat toisistaan valtavat kellankypsät sokeriruokoryhmät. Erään sellaisen päässä hän näki muutamia orjia työskentelemässä. Nuttall astui käytävälle ja juoksi heidän luokseen. He katsahtivat häneen tylsästi, kun hän meni heidän ohitseen. Pitt ei ollut heidän joukossaan, mutta hän ei tohtinut kysyä häntä. Hän jatkoi etsiskelyään kokonaisen tunnin juosten toiselta käytävältä toiselle. Kerran eräs päällysmies huusi hänelle tahtoen tietää, millä asioilla hän liikkui. Hän vastasi hakevansa tohtori Bloodia. Hänen serkkunsa oli sairastunut. Päällysmies käski hänen mennä helvettiin tai ainakin pois istutuksilta, Blood ei ollut siellä. Jos hän yleensä oli jossakin, niin hän oli majassaan aitauksen sisällä.
Nuttall jatkoi matkaansa aikoen lähteä pois. Mutta hän lähtikin väärään suuntaan. Hän lähti sille puolelle viljelyksiä, joka oli kauimpana aitauksesta, tiheää metsää kohti, joka reunusti sokeriviljelyksiä. Päällysmies oli joko liian ylenkatseellinen tai liian laiska tukahduttavassa kuumuudessa viitsiäkseen oikaista Nuttallin erehdystä.
Nuttall meni summassa toiseen päähän käytävää ja pyörsi sitten nurkkauksen ympäri, ja siinä hän tapasi Pittin, lapio kädessä ja yksin hoivaamassa jotakin kastelukanavan tapaista. Pari puuvillaisia, väljiä ja risaisia housuja peitti hänet vyötäisiltä polviin asti. Niiden lisäksi hänellä ei ollut mitään muita verhoja kuin leveälierinen oljista punottu hattu, joka suojeli tropiikin hehkuvalta auringolta. Pittin nähdessään Nuttall kiitti ääneen Luojaansa. Pitt tuijotti häneen, ja laivanrakentaja ilmoitti surullisen uutisensa vielä surullisemmalla äänellä. Summa siitä oli, että hänen täytyi saada Bloodilta kymmenen puntaa vielä samana aamuna, sillä muutoin he olisivat kaikki hukassa. Ja kaiken, mitä hän sai palkakseen tuskastaan ja hikoilemisestaan, oli kirous Jeremias Pittin huulilta.