»Kirottu hullu», sanoi orja. »Jos kerran etsit Bloodia, niin miksi tuhlaat aikaasi täällä.»
»En löydä häntä mistään», valitti Nuttall. Hän oli suutuksissaan huonon vastaanoton vuoksi, mutta unohti, että toisen hermot olivat kurjassa kunnossa tuskassa valvotun yön ja epätoivoisen aamun vuoksi. »Luulin että sinä…»
»Luulit kai, että minä voisin heittää lapioni tähän ja lähteä etsimään häntä sinun puolestasi? Niinkö sinä luulit? Hyvä Jumala, että meidän elämämme täytyy olla riippuvainen tuollaisesta pöllöpäästä. Tuhlatessasi täällä aikaa kuluvat tunnit! Ja jos joku päällysmies näkisi sinut täällä puhuttelemassa minua, niin miten selittäisit sen?»
Hetken seisoi Nuttall ääneti. Hän ei saanut sanaakaan suustaan sellaisen kiittämättömyyden vuoksi. Sitten hän räjähti.
»Kunpa taivas olisi suonut, etten koskaan olisi joutunut tekemisiin tämän asian kanssa. Ei koskaan. Minä toivoisin…»
Se mitä hän toivoi, jäi ainaiseksi salaisuudeksi, sillä sokeriruokoryhmän takaa tuli suurikokoinen mies keltaisessa taftipuvussa ja hänen kintereillään kaksi puuvillahousuihin pukeutunutta neekeriä, joilla oli piiskat kädessä.
Hän oli vain kymmenen jalan päässä, mutta pehmeässä maassa ei hänen askeleitaan kuulunut.
Herra Nuttall vilkaisi hurjana ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja syöksyi sitten päätä pahkaa metsää kohti, tehden siten tyhmimmän ja epäilyttävimmän teon, minkä hän niissä olosuhteissa saattoi tehdä. Pitt voihki ja huokaili seisoessaan yhä lapioonsa nojaten.
»Hei siellä, seis!» karjui eversti Bishop pakenevalle ja lisäsi sitten kauheita uhkauksia, joihin hän sirotteli erinäisiä kaunopuheisia rivouksia.
Mutta pakenija jatkoi matkaansa eikä edes katsahtanutkaan taakseen. Hänelle jäi ainoaksi toivoksi se, ettei eversti Bishop ollut ehtinyt nähdä hänen kasvojaan, sillä eversti Bishopin voima ja vaikutusvalta riittivät hyvinkin hirttämään jokaisen, joka hänen mielestään oli liikaa maan päällä.