Uljas laiva, joka niin rauhallisesti oli lipunut Carlisle-lahteen väärän lipun alla, oli espanjalainen kaappari, joka oli tulossa maksamaan velkaansa rohkealle Rannikon veljeskunnalle ja kostamaan sen tappion, jonka Devonin ylpeys oli aiheuttanut kahdelle kultaa Cadiziin kuljettavalle laivalle. Sen laivan päällikkönä, jonka onnistui enemmän tai vähemmän vahingoittuneena päästä pakoon, sattui olemaan Don Diego de Espinosa y Valdez, joka oli espanjalaisen amiraalin Don Miguel de Espinosan veli ja sangen kiivas, ylpeä ja tulinen herrasmies.
Suuttuneena häviöstään ja koettaen unohtaa, että hän itse oli sen käytöksellään aiheuttanut, hän oli vannonut antavansa englantilaisille opetuksen, jonka he muistaisivat pitkän aikaa. Hän aikoi heikentää Morganin ja muiden merirosvojen voimia ja samalla tehdä rankaisuretken englantilaiseen siirtomaahan. Omaksi ja monen muun onnettomuudeksi ei hänen veljensä amiraali sattunut olemaan paikalla estämässä häntä, kun hän retkeään varten varusteli Cinco Llagasia San Juan de Puerto Ricossa. Hän valitsi retkensä määräksi Barbados-saaren, jonka luonnon tarjoama edullinen asema oli omiaan tuudittamaan sen puolustajat huolettomuuteen. Hän valitsi sen myös sen tähden, että hän tiedustelijainsa kautta oli saanut selville, että Devonin ylpeys oli purjehtinut sinne, ja hän kaipasi jonkinlaista runollista oikeutusta mihin verhota kostonsa. Ja hän valitsi lisäksi sellaisen ajankohdan, jolloin Carlisle-lahdessa ei ollut ainoatakaan sotalaivaa ankkurissa.
Hän oli onnistunut aikoessaan niin hyvin, että ei vähintäkään epäluuloa ollut herännyt, ennen kuin hän oli tervehtinyt linnaketta kahdenkymmenen kanuunan yhteislaukauksella aivan lyhyeltä matkalta.
Ja nyt näkivät nuo neljä mäeltä tuijottavaa miestä, miten kookas laiva hiipi eteenpäin suuren savupilven sisällä ja miten se nosti suurpurjeen lisätäkseen ohjaamiskykyään ja voidakseen kääntää toisen kylkensä valmistautumatonta linnaketta kohti.
Toisen yhteislaukauksen kumahtaessa eversti Bishop heräsi hämmästyksestään muistamaan, missä hänen velvollisuutensa oli olla. Alhaalla kaupungissa pärisivät rummut mielettömästi ja kuului kimakka torven ääni, ikään kuin vaaran uhka ei vielä olisi ollut tarpeeksi selvä. Barbados-saaren miliisin komentajana oli eversti Bishopin paikka pienen joukkonsa johdossa linnakkeessa, jota espanjalaisten tykit juuri olivat ampumassa sohjoksi.
Muistaessaan sen hän lähti kaksinkertaisella vauhdilla kuumuudesta huolimatta sinne neekerien ravatessa hänen perässään.
Herra Blood kääntyi Jeremias Pittin puoleen. Hän nauroi julmasti.
»No nyt», sanoi hän, »voi sanoa keskeytyksen tulleen hyvään aikaan. Vaikka mitä tästä on tuleva», hän lisäsi sitten, »sitä ei tiedä pirukaan.»
Kun kolmas yhteislaukaus jylisi, otti hän maasta palmunlehvän ja asetti sen huolellisesti orjatoverinsa selkään.
Ja sitten saapui aitaukseen Kent läähättäen ja hikoillen ja hänen mukanaan korkeintaan pari tusinaa viljelyksiltä tuotua työmiestä, joista muutamat olivat mustia, mutta kaikki kauhun vallassa. Hän vei heidät matalaan, valkoiseen rakennukseen ja toi heidät heti, kuten näytti, takaisin aseistettuina musketeilla ja miekoilla, joista muutamat olivat varustetut olkavyölläkin.