»Pedro minun nimeni kyllä on, mutta en ole se, jota sinä odotat.»
»Miten?» vastasi vartija pysähtyen.
»Täten», sanoi herra Blood.
Puinen laivanlaita oli matala ja espanjalainen tuli täydellisesti yllätetyksi. Lukuun ottamatta sitä läiskähdystä, jonka hänen tulonsa veden pintaan sai aikaan hänen ollessaan vähällä kolahtaa toiseen perän alla odottavista ja täydessä lastissa olevista veneistä, ei mikään ääni ilmaissut hänen lähtöään. Pukeutuneena haarniskaan ja rintasuojuksiin hän painui syvyyteen aiheuttamatta heille sen enempää huolta.
»Hsst!» kuiskasi herra Blood odottaville kapinavangeille. »Tulkaa nyt, mutta ääneti.»
Viidessä minuutissa he olivat kannella, kaikki kaksikymmentä, täyttäen miltei koko peräkannen. Keulapuolessa näkyi valoja. Keulassa riippuvan suuren lampun alla he näkivät toisen vartijan tumman varjon tämän kävellessä etukannella. Alhaalta välikannelta kuului juhlahumu. Komea miehenääni esitti rivoa balladia, jonka kertosäkeeseen toiset aina yhtyivät:
»Y estos son los usos de Castilla y de Leon!»
»Siitä, mitä tänä päivänä olen nähnyt, uskon sen mielelläni», sanoi
Peter Blood ja kuiskasi: »Eteenpäin — minun jäljessäni.»
Kyyristyen kuin pantterit he hiipivät äänettömästi kuin varjot peräkannen portaille ja laskeutuivat niitä myöten keskilaivaan. Kaksi kolmasosaa heistä oli varustettu musketeilla, jotka he osaksi olivat ottaneet päällysmiehen talosta ja osaksi siitä varastosta, jonka herra Blood oli niin työläästi koonnut pakohetken varalta. Loput olivat varustetut veitsillä ja miekoilla.
Keskilaivassa he viipyivät kotvan aikaa, kunnes herra Blood oli varmistunut siitä, ettei kannella näkynyt muita vartijoita kuin tuo harmillinen keulavahti. Häneen täytyi heidän ensin kohdistaa huomionsa. Herra Blood itse ja kaksi hänen toveriaan hiipivät eteenpäin jättäen muut Nathanael Hagthorpen huostaan, jonka aikaisemmin kuninkaallisessa meriväessä saama kokemus oikeutti siihen tehtävään.