»Kas niin, kas niin! Teillä ei ole mitään syytä levottomuuteen. Kaikki on nyt ohi. Te olette pian kaukana — kaukana Speightownissa, jossa olette täysin turvassa.»
Hevoset tulivat vihdoin — neljä kaikkiaan, sillä paitsi Jamesia, jonka piti toimia oppaana, oli neiti Bishopilla vielä naispalvelija, eikä häntä voinut jättää taloon.
Herra Blood nosti kevyen neiti Traillin hevosen selkään ja kääntyi sitten sanomaan hyvästit neiti Bishopille, joka jo istui satulassa. Herra Blood sanoi hyvästit ja näytti siltä kuin hänellä olisi vielä ollut jotakin lisättävänä. Mutta mitä se lienee ollutkin, sanomatta se jäi.
Hevoset lähtivät ja hävisivät tummaan tähtikirkkaaseen yöhön jättäen herra Bloodin seisomaan eversti Bishopin oven eteen. Viimeinen, mitä hän heistä kuuli, oli Mary Traillin lapsekas vapiseva ääni, kun tyttö huusi hänelle: »En koskaan unohda tekoanne, herra Blood. En koskaan.» Mutta koska se ei ollut se ääni, jota herra Blood kaipasi, soi se hänelle sangen vähän tyydytystä. Hän seisoi siinä pimeässä katsellen tulikärpästen touhua alppiruusujen keskellä, kunnes hevosten kavioiden kapse häipyä kuuluvilta. Sitten hän huokasi ja heräsi toimintaan. Hänellä oli paljon tekemistä. Hän ei ollut tehnyt matkaansa kaupunkiin joutavan uteliaisuuden vuoksi, nähdäkseen miten espanjalaiset käyttäytyisivät voiton hetkellä. Sillä oli ollut aivan toinen tarkoitus, ja hän oli matkallaan saanut tietää sen mitä tarvitsi. Hänellä oli edessä sangen työläs yö ja hänen täytyi lähteä. Hän lähti nopeasti astumaan paaluaitausta kohti, missä hänen orjakumppaninsa häntä odottelivat levottomina, toiveikkain mielin.
Yhdeksäs luku
KAPINAVANGIT
Kun troopillisen yön punahehku laskeutui Karibian meren yli, ei Cinco Llagasilla ollut enempää kuin kymmenmiehinen vartiosto, niin varmoja — ei vallan syyttä — olivat espanjalaiset saaren asukkaiden täydellisestä nujertamisesta. Ja kun sanon, että he olivat jätetyt vartioimaan laivaa, niin totean vain tarkoituksen, miksi he siellä olivat, enkä sitä, millä tavalla he tehtävänsä suorittivat. Tosiasia kuitenkin oli, että sillä aikaa kun espanjalaisten pääjoukko juhli ja raivosi maalla, juhlivat espanjalainen tykkimies ja hänen alaisensa — jotka niin hienosti olivat täyttäneet tehtävänsä ja siten hankkineet niin helpon voiton sinä päivänä — välikannella nauttien viinejä ja tuoreita herkkuja, jotka heille oli maalta käsin tuotu. Yläkannella piti vahtia vain kaksi miestä, toinen keulassa ja toinen perässä. Eivätkä hekään olleet niin tarkkoja vartioinnissaan kuin heidän olisi tullut olla, sillä muuten heidän olisi täytynyt huomata ne kaksi venettä, jotka pimeyden turvissa tulivat lipuen äänettömästi huolellisesti rasvatuin hankaimin veistämöltä päin laskeakseen hiljaa suuren laivan peräpuolelle. Sen laidasta riippuivat vielä samat köysitikkaat, joita myöten Don Diego oli laskeutunut siihen veneeseen, joka oli vienyt hänet maihin. Peräpuolen vartija, joka juuri oli kääntymässä portaiden kohdalla, joutui arvaamatta seisomaan miehen tumman varjon eteen, joka äkkiä oli sukeltanut esiin laidan takaa.
»Kuka siellä?» kysyi hän, mutta hätääntymättä, otaksuen että mies oli joku hänen tovereistaan.
»Minä se olen», vastasi Peter Blood hiljaa sujuvalla kastilian murteella, jonka hän hallitsi täydellisesti.
»Ah, sinäkö se oletkin, Pedro?» Espanjalainen tuli askelen lähemmäksi.