Nyt tuli toimia niin, että siitä saataisiin mahdollisimman suuri hyöty. Toimenpiteisiin meni suurin osa yötä, mutta vihdoin ne olivat valmiit juuri ennen kuin aurinko pilkisti Hillboy-vuoren huipun yli antaakseen valonsa päivälle, joka oli oleva sekalaisten yllätysten päivä.
Hieman jälkeen päivännousun ilmoitti se kapinavanki, joka astuskeli fregatin peräkannella espanjalainen haarniska ja kypärä yllään ja musketti olallaan, että eräs vene oli tulossa. Se oli Don Diego de Espinosa y Valdez, joka oli tulossa laivaan tuoden mukanaan neljä suurta rahakirstua, joista kukin sisälsi viisikolmattatuhatta puntaa, ne lunnaat, jotka kuvernööri Steed aamun koitteessa oli hänelle jättänyt. Hänen kanssaan tuli myös hänen poikansa, Don Esteban, sekä kuusi soutajaa.
Fregatilla oli kaikki rauhallista ja järjestyksessä kuten ainakin. Se oli ankkurissa, alahanka maallepäin ja pääportaat ylähangan puolella. Tänne laski nyt Don Diegon vene aarteineen. Herra Blood oli toiminut tarmokkaasti. Hän ei ollut turhan vuoksi palvellut Ruyterin alaisena. Vintturimasto oli käännetty paikalleen ja sen ääressä seisoivat miehet odottamassa. Alakannella olivat tykkimiehet paikoillaan Oglen komennossa, joka — kuten olen maininnut — oli ollut tykkimiehenä kuninkaallisessa laivastossa, ennen kuin hän alkoi harrastaa politiikkaa ja liittyi Monmouthin herttuaan. Hän oli rohkea ja päättäväinen mies, joka herätti luottamusta jo sillä luottamuksella, joka hänellä oli itseään kohtaan.
Don Diego nousi portaita ja astui kannelle aavistamatta mitään pahaa.
Ja mitäpä miesparka olisi epäillyt?
Ennen kuin hän ennätti katsahtaa ympärilleen ja tarkastaa vartiostoa, joka oli komennettu riviin häntä vastaanottamaan, uuvutti pieni napsaus päähän, jonka Hagthorpe kätevästi toimitti vintturin hangolla, hänet uneen ilman suurempaa melua.
Hänet kannettiin omaan hyttiinsä sillä aikaa kun raha-arkut veneeseen jääneiden miesten avulla nostettiin laivaan. Kun se oli tyydyttävästi toimitettu, astuivat Don Esteban ja soutajat toinen toisensa jälkeen portaita laivaan, joutuakseen kukin samanlaisen rauhallisen käsittelyn alaiseksi. Peter Bloodilla oli luontaiset lahjat tällaisten asioiden järjestelyssä, ja luulenpa, että hän erityisesti rakasti kaikkea draamallista. Ja draamallinen oli totisesti se näytelmä, joka rangaistusretkeläisiltä säästyneille nyt tarjoutui nähtäväksi.
Eversti Bishop etumaisena ja leininlyömä kuvernööri Steed hänen vieressään istuivat särkyneen muurin raunioilla ja katselivat synkkinä, kuinka kahdeksan venettä, jotka olivat täynnä ryöstämisestä, murhasta ja elostelusta väsyneitä espanjalaisia hurjimuksia, poistui kaupungista.
He olivat toiselta puolen hyvillään siitä, että heidän säälimättömät vihollisensa viimein lähtivät, toiselta puolen he olivat epätoivoissaan raivoisasta riehunnasta, jolla espanjalaiset olivat hävittäneet ainakin joksikin ajaksi pienen siirtokunnan hyvinvoinnin ja onnen.
Veneet lähtivät rannasta nauravine ja pilailevine espanjalaisineen, jotka vielä veneistäänkin sinkauttelivat herjauksia eloonjääneille uhreilleen. He olivat päässeet puoliväliin veistämöltään laivalleen, kun tykinlaukaus äkkiä vavahdutti ilmaa.
Tykin ammus tuli veteen noin sylen päähän etumaisesta veneestä heittäen valtavan vesiryöpyn siinä olevien päälle. Sanattomina hämmästyksestä he lopettivat soutunsa hetkeksi. Sitten laukesi puheentohina kuin räjähdys. Vihaisin ja vuolain sanoin he kirosivat tykkimiehensä vaarallista huolimattomuutta. Hänen olisi toki pitänyt tietää, ettei tervehdyslaukauksia sopinut ampua täysillä panoksilla. He kiroilivat häntä yhä, kun toinen laukaus, joka oli tähdätty tarkemmin, pamahti ja räjäytti yhden veneistä sirpaleiksi lennättäen sen miehistön, sekä kuolleen että elävän, mereen.