— Mitä hän oli sinulle? Mitä hän oli sinulle? hän tiukkasi kiihtyneenä.
Ja tyttö, joka vain puolittain tajusi mitä sanoi, vastasi:
— Uljain herrasmies, ylevin ystävä, mitä minulla on milloinkaan ollut.
— Pyh! Markiisitar hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi antamaan komennuksen Fortuniolle. Mutta italialainen oli jo poistunut. Hän ei välittänyt naisista, vaan siitä miehestä, joka oli päässyt hänen kynsistään.
Hän saapui kohdalle, johon Garnachen oli täytynyt pudota, pysähtyi viidenkymmenen jalan korkeudessa yön pimeyden läpi hohtavan rikotun ikkunan alle ja valaisi tulisoihdullaan vallihaudan tummaa vedenpintaa kaikkiin suuntiin. Ei värähdystäkään näkynyt tasaisena välkkyvässä vedessä. Hänen takaansa kuului ääniä, ja voimakkaasti hehkuva punainen valo ilmoitti, että hänen miehensä olivat tulossa. Hän kääntyi heidän puoleensa ja osoitti miekallaan poispäin linnasta.
— Hajautukaa! hän huusi. — Etsikää tuolta! Hän ei ole voinut mennä kauaksi.
Ja miehet, jotka vain hämärästi tiesivät, ketä etsittiin, riensivät käskyn mukaisesti tarkastamaan niittykaistaletta, jossa jokaiselle pakolaiselle täytyi käydä huonosti, sillä siellä ei ollut minkäänlaista piilopaikkaa.
Fortunio jäi paikoilleen vallihaudan reunalle. Kumarassa hän siirtyi linnan kaukaisimpaan kulmaukseen saakka, heiluttaen soihtuansa pitkin maata ja tutkien pehmeää, kosteaa savea. Ihmisen olisi ollut mahdotonta kiivetä sen yli jättämättä jälkiä. Hän saapui nurkkaukseen; saviäyräs oli koskematon; ainakaan ei hän ollut huomannut ainoatakaan käden eikä jalan jälkeä, joita olisi täytynyt löytyä, jos joku olisi noussut vedestä.
Hän palasi samaa tietä takaisin ja eteni linnan itäiseen kulmaukseen saakka, mutta tulos oli sama. Vihdoin hän suoristautui ja kävi tyynemmän näköiseksi; hänen hätäinen kiireensä oli mennyt, ja rauhallisesti hän nyt kohotti soihtuaan ja antoi sen taaskin valaista vedenpintaa. Hän katseli sitä hetkisen, ja hänen tummissa silmissään oli melkein valittavan haaveileva ilme.
— Hukkunut! hän sanoi ääneen ja pisti miekkansa tuppeen.