Ylhäältä ikkunasta kuului huuto. Hän katsahti sinne ja näki leskimarkiisittaren ja hänen poikansa.
— Oletteko saanut hänet kiinni, Fortunio?
— Kyllä, madame, vastasi hän vakuuttavasti. — Saatte hänen ruumiinsa, milloin vain tahdotte. Hän on tuolla alhaalla. Ja hän osoitti veteen.
Nähtävästi hypätessään oli Garnache ollut valmis siirtymään toiseen — ja hän toivoi parempaan — maailmaan. Hän oli kiepahtanut ilmassa kahdesti ympäri, tullut jalat edellä kaivannon kylmään veteen ja painunut, kunnes hänen varpaansa koskettivat ainetta, joka ei ollut yhtä pehmeää kuin vesi, mutta antoi kuitenkin perään. Kummastuneena siitä, että hän oli pysynyt tajuissaan siihen saakka, hän kuitenkin ajoissa oivalsi, että hän oli painumassa mutaan, että hän oli jo nilkkaa myöten siihen uponnut. Rajun voimakas potkaisu molemmilla jaloilla irrotti hänet heti, ja hän tunsi hitaasti kohoavansa pinnalle.
Vedenpinta särkyi, ja hänen päänsä kohosi yön koleaan pimeyteen. Hän veti syvän henkäyksen kylmää, mutta virkistävää ilmaa ja liikutellen käsiään hiljaa veden alla ui tyynesti, ei kaivannon reunalle, vaan linnan seinustalle, johon painautuneena hän arveli voivansa säilyä huomaamatta. Onneksi hän löysi kahden kiven välisen raon; hän ei sitä nähnyt, vaan tunsi sen sormillaan haparoidessaan pitkin graniittiseinää. Hän pysytteli hetkisen kiinni siinä ja punnitsi asemaansa. Ylhäältä kuului ääniä, ja sinne katsahtaessaan hän näki valonhohteen särkemästään aukosta.
Hämmästyksekseen hän huomasi voimiensa palaavan. Heittäytyessään ikkunasta hän oli tuskin jaksanut hypätä, hän oli ollut yltäpäältä hiessä ja luullut voimiensa tyyten ehtyneen. Vallihaudan jääkylmä vesi tuntui olleen omiaan reipastuttamaan häntä, pyyhkäisemään pois hänen väsymyksensä ja uudistamaan hänen tarmonsa. Hänen päänsä oli selvä ja aistinsa herkät, ja hän alkoi miettiä, mitä hänen olisi paras tehdä.
Ensiksi hänen mieleensä luonnollisestikin juolahti uida vallikaivannon reunalle, kiivetä siitä ylös ja lähteä juoksemaan. Mutta ajatellessaan, kuinka avointa ympäristö oli, hän tajusi, että se koituisi hänen tuhokseen. Pian tultaisiin ottamaan selkoa, miten hänelle oli käynyt, ja kun ei häntä löydettäisi vedestä, etsittäisiin häntä läheisyydestä. Hän koetti asettua takaa-ajajiensa sijaan, ajatella heidän tavallaan, parhaansa mukaan arvailla, kuinka he toimisivat, ja sitten hänen mieleensä välähti ajatus, jota kannatti miettiä. Hänen asemansa oli joka tapauksessa vieläkin hyvin epätoivoinen; siinä suhteessa hän ei antautunut harhaluulojen valtaan. Hän ei ollut kylliksi toiveikas uskoakseen että hänen hukkumistaan pidettäisiin varmana.
Hän hellitti otteensa muurista ja alkoi varovasti uida itäistä kulmausta kohti. Jos tultaisiin ulos, niin olisi pakko laskea nostosilta. Hän sijoittuisi niin, että se laskettaessa peittäisi hänet ja piilottaisi hänet näkyvistä. Hän kiersi rakennuksen kulman ympäri, ja nyt siirtyi kuun edestä pois ystävällinen pilvi, jonka takana se oli ollut, ja heikko hopeinen hohde välkkyi vedenpinnalla hänen edessään. Mutta tuolla edessäpäin oli jotakin mustaa kaivannon yläpuolella. Heti hän tunsi sen sillaksi. Se oli alhaalla. Ja selityksen siihen hän tiesi muistaessaan, ettei käskynhaltija ollut vielä poistunut Condillacista. Vähät hän välitti, oliko asia niin vai näin.
Muutamilla nopeilla, äänettömillä vedoilla hän pääsi sen luokse. Hän empi hetkisen ennen kuin uskaltautui sen alla vallitsevaan pimeyteen; sitten hän ajatteli, että hänen oli mentävä sinne tai jouduttava ilmi, ja ui eteenpäin. Hän lähestyi muuria ja hapuillessaan eteenpäin osuivat hänen käteensä riippuvat ketjut, jotka ulottuivat veteen saakka. Tarttuen niihin molemmin käsin hän jäi riippumaan.
Ensimmäistä kertaa sinä iltana hänen sydämentykytyksensä nyt todella kiihtyi. Hän odotteli pimeässä, aika tuntui hänestä vierivän kovin hitaasti, ja hän oli hyvin levoton.