Pian hän erotti askelten töminää ja äänten sorinaa, jonka ylitse kuului Fortunion huuto. Sillalla hänen päällään juostiin raskaasti, ja jalkojen kopse tuntui alhaalla olevasta miehestä ukkosen jymyltä. Hänen kummallekin puolelleen vallihautaan loi soihtu punaista, hulmuavaa valoa. Sillalla juokseva mies oli pysähtynyt. Valo liikkui sinne tänne, ja Garnache melkein vapisi, odottaen joka hetki, että sen säteet tunkeutuisivat sinne, missä hän riippui, ja paljastaisivat hänet piilottelemassa kuten säikähtänyt vesirotta. Mutta mies lähti jälleen liikkeelle, ja valo lakkasi lepattamasta.
Hänestä tuntui kuluneen kokonainen iäisyys ennen kuin miehet palasivat ja marssivat taaskin hänen ylitseen. Hän sai odottaa vielä toisen iäisyyden ennen kuin kavioiden kopse pihalla ja kumahdukset siltapalkeilla ilmoittivat hänelle, että Tressan ratsasti kotiinsa. Mutta sitten, kun kapse eteni, kuului taaskin äänten sorinaa ylhäältä.
Eikö kaikki ollut ohitse vieläkään? Eikö tämä koskaan päättyisi? Hän tunsi, että jos hänen pitäisi olla vedessä vielä jonkin aikaa, niin hän olisi auttamattomasti mennyttä; hän kohmettuisi niin, ettei jaksaisi uida suojakaivannon poikki.
Äkkiä kantautui hänen korviinsa ensimmäinen ilahduttava ääni sinä iltana. Ketjut kalisivat, saranat kitisivät, ja hänen yläpuolellaan oleva laaja, tumma katos alkoi vähitellen kohota. Sen liike kiihtyi, kunnes se vihdoin pysähtyi pystyasentoonsa, liittyen tiiviisti linnan muuriin, ja kuun himmeät valonsäteet osuivat hänen kylmettyneille kasvoilleen.
Hän päästi ketjut irti ja ui toiselle puolelle niin nopeasti ja äänettömästi kuin suinkin voi. Äyräälle kiivettyään hänen voimansa olivat melkein lopussa. Hetkiseksi hän kyykistyi sinne kuuntelemaan. Oliko hän lähtenyt liikkeelle liian hätäisesti? Oliko hän ollut varomaton?
Takaa ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän ryömi hiljaa pois kovalta tieltä, jolle oli noussut vedestä. Kun hänen jalkojensa alla sitten oli joustava, pehmeä nurmikko, ei hän enää lainkaan muistanut kohmetustaan.
Oli vielä jonkin verran toista tuntia puoliyöhön, kun Garnache likomärissä vaatteissaan lähti Condillacista. Hän suuntasi matkansa pohjoiseen ja jatkoi juoksuaan, kunnes hän oli edennyt suunnilleen pari kilometriä, jolloin hänen oli pakostakin hiljennettävä vauhtiaan.
Hänen päämääränsä oli Voiron, jossa hänen palvelijansa Rabecquen piti majailla Beau Paonin majatalossa valmiina ottamaan hänet vastaan millä hetkellä hyvänsä. Jo kerran ennen, mennessään Condillaciin, hän oli kulkenut samaa tietä, ja se oli niin suora, että tuntui tuskin olevan pelättävissä, että hän voisi siitä erehtyä. Yhä eteenpäin hän juoksi nousevan kuun valaistessa tietä; ilma oli niin tyyni, että märistä vaatteista huolimatta häntä ei vähääkään palellut.
Asteltuaan ripeästi kolme tuntia Garnache saapui vihdoin Voironiin, ja hänen askeleensa kajahtelivat hiljaisilla kaduilla, pelästyttäen kulkukissan tai pari, jotka olivat saalistamassa ovien edustoilla. Pienessä kaupungissa ei ollut yövahtia eikä valaistusta, mutta himmeässä kuutamossa Garnache etsi Beau Paonin majataloa ja löysi sen hieman harhailtuaan. Räikeänvärinen riikinkukko pyrstö levitettynä koristi ovea, jota Garnache jyskytti ja potki ikään kuin olisi aikonut särkeä sen.
Se avautui jonkin ajan kuluttua, ja puolipukeissa oleva mies, jolla oli kynttilä kädessä ja yömyssy harmailla hiuksillaan, työnsi raosta näkyviin äkäiset kasvonsa.