Niin kauan kuin hän oli ihastuksensa vallassa, niin kauan kuin markiisittaren läheisyys hurmasi häntä, hän ei tuntenut minkäänlaista katumusta, eivätkä huolet vaivanneet hänen mieltään.
Tuli ilta, ja hänen ympärilleen laskeutui hämärä, jota vähensi vain liedessä hehkuvien kekäleiden hohde. Hän komensi valoa huoneeseen ja Babylasin luokseen. Valoa tuotiin ja Babylas tuli. Hän lähetti palvelijan, joka oli sytyttänyt vahakynttilät, noutamaan Grenoblen vartioväen komentajaa, kapteeni d’Aubrania.
Ennen tämän saapumista hän keskusteli Babylasin kanssa siitä, mitä hänen mielessään liikkui, mutta huomasi sihteerinsä erittäin tylsäksi ja mielikuvitukseltaan perin köyhäksi. Niin ollen oli hänen pakostakin turvauduttava vain omaan itseensä. Hän istui synkkänä ajatuksissaan, vaivaten järkeään hyödyttömästi, kunnes kapteeni ilmoitettiin.
Vaikka hänellä ei vielä ollutkaan minkäänlaista määrättyä suunnitelmaa, kävi hän suinpäin käsiksi ensimmäisiin valmistelutoimenpiteisiin tarkoituksensa saavuttamiseksi.
— Herra kapteeni, hän aloitti hyvin vakavana, — minulla on syytä luulla, ettei kaikki ole niin kuin olla pitäisi Montélimarin piirin kunnailla.
— Onko siellä levotonta, monsieur? kysyi kapteeni hätkähtäen.
— Ehkä on, ehkä ei, vastasi käskynhaltija salaperäisesti. — Täydelliset määräykset saatte huomenna. Tällä välin valmistautukaa lähtemään Montélimarin lähistölle mukananne parisataa miestä!
— Parisataa, monsieur! huudahti d’Aubran. — Mutta silloinhan Grenoble jää ilman sotilaita.
— Entä sitten? Todennäköisesti emme niitä täällä tarvitse. Pankaa valmistautumismääräyksenne kiertämään jo tänä iltana, että miehenne ovat lähtövalmiina hyvissä ajoin huomenna! Suvainnette tulla luokseni varhain aamulla saamaan ohjeita.
Ihmetellen poistui kapteeni d’Aubran tehtäviinsä ja käskynhaltija illalliselle mielissään ovelasta tempusta, jolla hän aikoi toimittaa vartioväen pois Grenoblesta.