Mutta seuraavana aamuna hän ei enää ollutkaan niin tyytyväinen tähän ajatukseen. Hänen harkitsematon lupauksensa oli alkanut häntä vähän harmittaa.
Kun kapteeni d’Aubran ilmoitettiin, käski hän palvelijansa pyytää tätä tulemaan uudestaan tunnin kuluttua. Lupauksen aiheuttama harmi oli muuttumassa peloksi ja kalvavaksi katumukseksi. Hän istui työhuoneessaan paperikasojen peittämän kirjoituspöytänsä ääressä, pää käsien varassa, ajatukset sekavina, pinnistäen kiihkeästi aivojaan keksiäkseen jonkin keinon selviytyä asiasta.
Sellaisessa tilassa hän oli, kun Anselme työnsi syrjään oviverhon ja ilmoitti, että alhaalla oli joku Pariisista saapunut herra de Garnache, joka pyrki heti herra käskynhaltijan puheille valtion asioissa.
Tressan vavahti, ja hänen rohkeutensa lannistui. Mutta äkkiä hän sitten epätoivoisena karkaisi luontoaan.
— Opastakaa sisään herra de Garnache! hän sanoi hienon ylväästi, miettien mielessään, mitä ja miten oli puhuttava.
Ovi avautui, verho vetäistiin sivulle, ja Anselme ilmoitti: — Herra de
Garnache!
Tressan kääntyi ympäri, kun tulokas astui reippaasti huoneeseen ja kumarsi hattu kädessä, niin että sen punainen töyhtö lakaisi lattiaa, ojentautuen sitten ja sallien käskynhaltijan tehdä hänestä arvionsa.
Tressan näki edessään kookkaan miehen, jonka tanakka vartalo hoikkeni vyötäisiltä alaspäin ja joka ensi silmäyksellä näytti olevan pääasiallisesti nahkaan puettu. Toisessa kädessään hän piti leveätä mustaa, punatöyhtöistä hattuaan, toisessa pientä pergamenttirullaa; ja hänen liikkuessaan kuuluva nahan narina ja kannusten kilinä oli mieluista musiikkia sotaisen ihmisen korvasta.
Miehen nenä oli kaareva ja jokseenkin iso; silmät siniset, teräksenkirkkaat ja hieman kaukana toisistaan.
Käskynhaltijaa, joka tarkasteli häntä vastustajan silmillä, ei hänen ulkomuotonsa miellyttänyt. Mutta, hän kumarsi kohteliaasti, heilauttaen käsiään ilmassa ja muristen: