— Sairaiden! hän kertasi. — Hetki sitten, monsieur, tunnuitte epäilevän järkeäni. Onko laitanne kuten humalaisen, joka luulee, että koko maailma on humalassa häntä lukuun ottamatta?
Garnache katsoi markiisia silmiin. Hänen äskeinen epäilyksensä alkoi muuttua melkein varmuudeksi.
— En tiedä, kuumeko tuo sanoja kielellenne… hän aloitti, mutta hänet keskeytti markiisi, jonka silmiin äkkiä välähti ymmärtämyksen ilme.
— Olette erehtyneet, hän huudahti. — Minussa ei ole kuumetta.
— Entä Condillaciin lähettämänne kirje? kysyi Garnache, perinpohjin ällistyneenä.
— Mitä siitä? Voin vannoa, etten maininnut olevani kuumeessa.
— Minä voin vannoa, että mainitsitte.
— Syytätte siis minua valehtelijaksi?
Mutta Garnache heilautti kättään ikään kuin pyytäen toista jättämään sikseen molemminpuoliset solvaukset. Heidän välillään oli joku väärinkäsitys, sen hän tajusi, ja pelkkä hämmästys oli jäähdyttänyt hänen raivonsa. Hänen ainoana pyrkimyksenään oli nyt saada selvitetyksi tämä hämärä seikka.
— En millään muotoa. Haluan vain selvyyttä.