— Halloo, herra de Garnache! Tänne!
Huoneen toisessa päässä olevan astiakaapin ovet lennähtivät äkkiä auki, ja niiden välistä astui esille Martin de Garnache kädessään paljastettu miekka, joka välkkyi ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa.
Murhaajat jäivät seisomaan kauhistuneina ja kalmankalpeina. Sitten välähti kummankin mieleen sama selitys tästä ilmiöstä. Tämä Garnache oli samannäköinen kuin se mies, joka oli esittäytynyt sen nimisenä tullessaan Condillaciin kaksi viikkoa sitten. Siispä se keltanaamainen, mustatukkainen palkkasoturi, joka eilen illalla oli väittänyt olevansa valepukuun puettu Garnache, oli petturi. Siihen johtopäätökseen he pääsivät heti, ja niin pahasti kuin heitä harmittikin Florimondin liittolaisen ilmestyminen, antoi se usko heille taaskin rohkeutta. Mutta tuskin he olivat ehtineet päätellä siten, kun Garnachen ääni sen pian kumosi.
— Herra kapteeni, hän lausui, ja Fortunio vavahti sen kuullessaan, sillä se oli sama ääni, jonka hän oli kuullut puhuvan vain muutamia tunteja sitten, — olen iloinen siitä, että saamme tilaisuuden jatkaa eilen illalla keskeytynyttä otteluamme. Ja hän astui tyynesti eteenpäin.
Mariuksen miekka oli pudonnut irralleen veljen säilästä, ja molemmat taistelijat seisoivat liikahtamatta. Fortunio syöksähti muitta mutkitta ovea kohti. Mutta yhdellä hyppäyksellä Garnache katkaisi häneltä tien.
— Kääntykää! hän huusi. — Kääntykää! Tai minä pistän miekan selkäänne. Pian pääsette ovesta, mutta tarvitaan kaksi miestä kantamaan teidät siitä ulos. Varokaa saastaista nahkaanne!
Kirkon velvollisuudet
Pari tuntia markiisi de Condillacin huoneessa Sanglier Noirin majatalossa La Rochettessa tapahtuneen kohtauksen jälkeen de Garnache ratsasti Rabecquen seuraamana ripeätä vauhtia pieneen Cheylasin kaupunkiin, joka on Isèren laaksoon ja Condillaciin vievän tien varrella. Noin kolmen kilometrin päässä itäänpäin Cheylasista olevalla kukkulalla, jonka rinteet olivat kaikki rehevien viinitarhojen peitossa, sijaitsi Pyhän Fransiskuksen luostarin matala, neliskulmainen, harmaa rakennus. Pariisilainen ja hänen palvelijansa ratsastivat iltapäivä-auringon miellyttävässä paisteessa pitkää, valkeata tietä, joka kiemurteli ylöspäin fransiskaanien viinitarhojen välitse.
Vihdoin he pääsivät kukkulalle, ja Rabecque laskeutui satulasta koputtamaan raipallaan luostarin portille.
Heille tuli avaamaan maallikkoveli, joka vastaukseksi Garnachen pyyntöön saada puhutella isä apottia kehotti heitä astumaan sisään.