Garnache seurasi opastaan jykevää rakennusta ympäröivän pihan läpi ja sitten portaita ylös apotin kammioon.
Cheylasin fransiskaaniluostarin johtaja — kookas, laiha mies, jolla oli askeettiset kasvot, ulkonevat poskipäät ja jonka nenä muistutti suuresti Garnachen nenää ja olisi sopinut pikemminkin toiminnan miehelle kuin rukoilijalle, kumarsi juhlallisesti muukalaiselle ja pyysi saada tietää, miten hän voisi palvella vierasta.
Hattu kädessä Garnache astahti askeleen eteenpäin alastomassa, niukasti kalustetussa pikku huoneessa, jossa oli heikko vahan tuoksu. Empimättä hän ilmoitti vierailunsa syyn.
— Isä, yksi Condillacin perheen jäsenistä kuoli tänä aamuna La
Rochettessa.
Munkin silmät saivat eloa ikään kuin hänen mielenkiintonsa ulkoista maailmaa kohtaan olisi äkkiä virinnyt.
— Se on Jumalan käsi, hän huudahti. — Heidän huono elämänsä on viimeinkin nostattanut vihan. Miten tämä onneton sai surmansa?
Garnache kohautti olkapäitään.
De mortuis nihil nisi bonum. Hänen ilmeensä oli vakava, sinisissä silmissä juhlallinen katse, eikä apotilla ollut mitään syytä varoa tuon silmäparin valpasta tarkkailua. Hän punastui hieman epäsuorasta nuhteesta, mutta taivutti päätään ikään kuin alistuen oikaistavaksi, ja odotti, että toinen jatkaisi.
— Hänen ruumiinsa pitäisi haudata, isä, sanoi Garnache hiljaa.
Silloin munkki nosti päätään ja — suuttumuksen puna — levisi hänen kellahtavan kalpeille poskilleen. Garnache huomasi sen ja oli iloissaan.