— Miksi tulette minun luokseni? kysyi apotti.
— Miksi? kertasi Garnache, ja nyt hänen äänensä kuulosti empivältä. — Eikö vainajien hautaaminen kuulu kirkolle? Eikö se ole yksi teidän pyhiä velvollisuuksianne?
— Kysytte sitä ikään kuin vaatisitte minulta vastausta, virkkoi munkki päätään pudistaen. — Asia on kuten sanotte, mutta velvollisuutemme ei ole haudata jumalattomia kuolleita eikä sellaisia, jotka eläessään ovat olleet erotettuja seurakunnasta ja kuolleet katumatta.
— Kuinka voitte otaksua, että hän kuoli katumatta?
— Sitä en otaksu, vaan oletan hänen kuolleen ilman synninpäästöä, sillä ei yksikään pappi olisi rohjennut ripittää häntä, tietäen hänen nimensä, ja jos joku olisi tehnyt sen tietämättä, kuka hän oli ja että hän oli pannassa, niin se olisi katsottava tekemättömäksi. Pyytäkää muita hautaamaan tämä Condillacin perheen poika.
— Kirkko on kovin tyly, isä, huomautti Garnache.
— Kirkko on hyvin oikeamielinen, vastasi pappi.
— Eläessään hän oli mahtava ylimys, arveli Garnache miettivänä. — On oikein ja kohtuullista, että hänen ruumiilleen osoitetaan kunnioitusta ja arvonantoa.
— No kunnioittakoot tätä kuollutta Condillacia siis ne, jotka itse ovat saaneet osakseen kunnioitusta Condillacien puolelta. Kirkko ei kuulu niiden joukkoon, monsieur. Markiisi-vainajan kuolemasta saakka on Condillacin perhe ollut kapinassa meitä vastaan, pappejamme on kohdeltu pahoin, arvovaltaamme pilkattu, Condillacit eivät ole maksaneet kymmenyksiä eivätkä olleet osallisina sakramenteistä. Tuskastuneena heidän jumalattomuudestaan kirkko julisti heidät pannaan, näyttää siltä, että he kuolevat tämän pannan alaisina. Sydäntäni kirvelee heidän tähtensä, mutta…
Hän levitti pitkät ja melkein läpinäkyvät laihat kätensä, ja hänen kasvoillaan oli murhetta.