— Siitä huolimatta, intti Garnache, — kaksikymmentä fransiskaaniveljestä kantaa ruumiin kotiin Condillaciin, ja te itse kävelette tämän synkän kulkueen etunenässä.
— Minä? Munkki astahti taaksepäin, ja hänen vartalonsa näytti venyvän pitemmäksi. — Kuka olette te, monsieur, joka määräätte, mitä minun on tehtävä, vastoin kirkon lakeja?
Garnache tarttui apotin karkean puvun hihaan ja veti häntä lempeästi ikkunaa kohti. Hänen huulillaan ja hänen terävissä silmissään oli suostutteleva hymy, jota munkki totteli melkein tietämättään.
— Kerron teille jotakin, lupasi Garnache, — ja samalla koetan taivuttaa teitä luopumaan tylystä kannastanne.
Samaan aikaan kuin herra de Garnache hellytteli Cheylasin fransiskaaniluostarin apottia lempeämmäksi kuollutta miestä kohtaan, rouva de Condillac istui päivällispöydässä seurassaan Valérie de La Vauvraye. Ei kumpikaan nainen syönyt juuri ollenkaan. Toista kalvoi suru, toista levoton huoli. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.
— Muutamia päiviä sitten saimme sanoman, että Florimond oli matkalla kotiin, mutta että kuume pidätti häntä La Rochettessa. Sittemmin kuulimme hänen sairautensa muuttuneen niin vakavaksi, että hänen paranemisestaan on vain vähän toiveita.
— Ja hänen viime hetkiään lohduttamaanko Marius lähti Condillacista tänä aamuna?
Markiisitar katsahti terävästi tyttöön, mutta Valérien kasvot olivat poispäin käännetyt, ja hän tuijotti tuleen. Hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin luonnollista uteliaisuutta.
— Niin, vastasi markiisitar.
— Ja siltä varalta, etteivät hänen omat ponnistuksensa yksin riittäisi auttamaan hänen veljeään pois tästä maailmasta, hän otti kapteeni Fortunion mukaansa? jatkoi Valérie yhtä ilmeettömällä äänellä.