— Mitä tarkoitat? kysäisi markiisitar melkein sähisten.
Valérie kääntyi häneen päin kalpeilla kasvoillaan heikko puna.
— Juuri sitä, mitä sanoin, madame. Tahdotteko tietää mitä olen rukoillut? Siitä alkaen, kun tulin jälleen tajuihini, olin koko yön polvillani ja rukoilin, että taivas sallisi Florimondin tuhota poikanne. En sen tähden, että toivoisin Florimondin palaavan, sillä en välitä, vaikka en enää ikinä häntä näkisi. Tätä taloa painaa kirous, madame, jatkoi tyttö, nousten tuoliltaan ja puhuen nyt kiihkeämmin, samalla kun markiisitar, jonka kasvot olivat kaameasti muuttuneet ja äkkiä käyneet harmaiksi, horjahti askeleen taaksepäin, — ja olen rukoillut että se kirous kohdistuisi Mariukseen, tuohon salamurhaajaan. Soman puolison, madame, te työntäisitte Gaston de La Vauvrayen tyttärelle!
Hän pyörähti ympäri, poistui vastausta odottamatta verkkaisesti salista ja meni omiin huoneisiinsa. Ne olivat täynnä muistoja miehestä, jota hän suri, jota kuten hänestä tuntui, hänen piti aina surra, joka lepäsi kuolleena hänen ikkunansa alla tummassa vallihaudassa.
Äkillisen, selittämättömän kauhun valtaamana hypähti leskimarkiisitar pystyyn ja lähti ulos tiedustelemaan eikö vielä ollut saapunut sanansaattajaa, vaikka hän tiesikin, ettei sanansaattaja olisi vielä ennättänyt linnaan. Hän nousi kivisiä kiertoportaita myöten muurille ja asteli siellä yksin edestakaisin marraskuun auringon paistaessa, odottaen tietoja, pinnistäen katsettaan nähdäkseen Isèren laaksoon ja hakien silmillään ratsumiestä, jonka piti tulla sitä tietä.
Vihdoin hän erotti kaukana liikkuvan olennon, ja hiljaisessa iltailmassa kantautui hänen korviinsa etäinen kavioiden kapse. Siellä ratsasti joku täyttä laukkaa. Vihdoinkin hän palasi! Markiisitar nojautui rintasuojusta vasten, hänen hengityksensä oli nopeata, lyhyttä läähätystä, ja hän silmäili ratsastajaa, joka kasvoi isommaksi hevosen jokaisella harppauksella.
Sitten häneltä pääsi parahdus, ja hän puri huultaan tukahduttaakseen toisen, sillä hän oli nähnyt ratsastajan kasvot, ja ne olivat Fortunion. Fortunio — ja haavoittuneena! Siispä oli Marius varmasti kuollut!
Fortunio oli vihdoin perillä; hän horjahteli kävellessään jäykkänä pitkästä ratsastuksesta. Markiisitar astui askeleen häntä kohti. Rouvan huulet avautuivat.
— No? hän kysyi ja hänen äänensä oli käheä ja pingoittunut. — Kuinka yritys luonnistui?
— Kaikki kävi ainoalla mahdollisella tavalla, vastasi kapteeni. — Niin kuin te toivoitte.