Sen kuullessaan luuli markiisitar pyörtyvänsä. Hänen keuhkonsa tuntuivat nytkähtelevän saadakseen ilmaa; hän avasi suunsa ja veti pitkin henkäyksin nousevaa usvaa, virkkamatta vähään aikaan sanaakaan, kunnes hän oli kylliksi toipunut pelkonsa kauheasta vastavaikutuksesta.
— Missä sitten on Marius? hän kysyi vihdoin.
— Hän jäi jälkeen saattamaan ruumista kotiin. He tuovat sen tänne.
— He? kertasi markiisitar. — Kutka »he»?
— Cheylasin fransiskaaniluostarin munkit, vastasi Fortunio.
Kapteenin äänensävy, hänen eloisien silmiensä ilme ja hänen kauniita, tavallisesti vilkkaita kasvojaan synkistävä pilvi herätti markiisittaressa epäluuloja ja masensi hänen uudelleen virinnyttä rohkeuttaan.
Hän tarttui rajusti Fortunion käsivarteen ja pakotti miehen katsomaan itseään silmiin hämärtyvässä valossa.
— Puhutteko minulle totta, Fortunio? hän tiukkasi, ja hänen äänensä oli puolittain kiukkuinen, puolittain pelokas.
Italialainen kohtasi hänen katseensa värähtämättä ja kohotti kätensä ylös antaakseen pontta sanoilleen.
—- Vannon sieluni autuuden nimessä, madame, että herra Marius on terve ja vahingoittumaton.