Markiisitar älysi, että hänen oli annettava vastaus, ja niinpä hän antoi Tressanin haluaman vastauksen. Ja tämä ei ollenkaan huomannut hänen äänensä sointua, joka helähti kuin väärä raha, ei lainkaan aavistanut markiisittaren luvatessaan ajatelleen, että lupaus voitaisiin vaaratta rikkoa kuuden kuukauden perästä, jolloin Tressania ja hänen uskollisuuttaan ei enää tarvittaisi.
Heitä lähestyi linnasta päin mies ripein askelin. Hän ilmoitti, että monilukuinen seurue munkkeja laskeutui Isèren laaksoa pitkin Condillacia kohti. Markiisitarta kannusti lievä kiihtymys, ja hän palasi Tressanin saattamana rintasuojukselle, josta hän voisi katsella kulkueen saapumista.
Matkalla sinne Tressan tiedusteli, miten tällainen saattue oli saatu aikaan, ja vastaukseksi hän kertoi, mitä Fortunio oli puhunut edellisen päivän tapahtumista La Rochettessa. Rintavarustuksilta hän katseli itäänpäin, suojaten kädellään silmiään aamuauringon säteiltä, ja tarkasteli kulkuetta, joka hitaan arvokkaasti läheni laaksoa alaspäin Condillacia kohti.
Sen etunenässä asteli kookas ja laiha Cheylasin fransiskaaniluostarin apotti, kantaen korkealla hopeista ristiinnaulitun kuvaa, joka säihkyen välkkyi auringonpaisteessa. Hänen päähineensä oli sysätty taaksepäin, niin että hänen kalpeat, askeettiset kasvonsa ja ajeltu päänsä näkyivät. Hänen jäljessään kantoi kuusi mustakaapuista ja mustapäähineistä munkkia ruumisarkkua, joka oli mustan verhon peitossa, ja sen takana asteli neljätoista fransiskaaniveljestä, verhotut päät kumarassa, käsivarret ristissä ja kädet piilotettuina leveihin hihoihin.
Se oli lukuisa saattue, ja tarkkaillessaan sen tuloa alkoi markiisitar ihmetellä, millä tavoin ylpeä apotti oli saatu taivutetuksi suostumaan näin suureen kunnianosoitukseen kuolleelle Condillacille ja saattamaan hänen ruumiinsa kotiin tähän pannaan julistettuun taloon.
Munkkien jäljessä tulla rämistivät suljetut vaunut rosoista vuoristotietä alaspäin, ja niiden takana ratsasti neljä Condillacin liveriin puettua palvelijaa. Mariuksesta ei markiisitar nähnyt merkkiäkään ja arveli, että hän oli vaunuissa ja että niitä saattavat palvelijat olivat markiisivainajan väkeä.
Äänettömänä hän meni Tressanin vierellä alas ottamaan kulkuetta vastaan. Mutta pihalle saapuessaan hän hämmästyksekseen näki, ettei se ollutkaan pysähtynyt, kuten sopivaisuus olisi varmasti vaatinut. Käskemättä oli apotti mennyt edelleen isosta ovesta Condillacin saliin vievään käytävään.
Hän pysytti kasvonpiirteensä asianmukaisen juhlallisina ja astui reippaasti saliin Tressan yhä kintereillään. Siellä hän näki, että arkku, jonka laaja, musta, hopeareunuksinen samettiverho riippui lattiaan saakka, oli asetettu pöydälle.
Erittäin arvokkaasti markiisitar asteli pää pystyssä upean salin toiseen päähän apotin luokse, joka seisoi suorana kuin keihäs pöydän päässä häntä odottamassa. Ja hyvä oli, että papin mielenlaatu oli ankara, sillä muutoin olisi rouvan majesteettinen, verraton kauneus hellyttänyt hänen sydämensä ja pehmittänyt hänen päättäväisen kovuutensa.
Hän kohotti kättään, kun markiisitar oli miekan mitan päässä hänestä, ja rikkoi painostavan hiljaisuuden pelottavilla sanoilla, jotka lausuttiin jyrisevällä äänellä.