— Niin, vanha, vakuutti pariisilainen katkerasti. — Katsokaa harmaita hiuksiani. En ole sopiva teille. Te tarvitsette komean, nuoren keikarin.
Valérie katseli häntä heikon hymyn värähdellessä suupielissään. Hän näki Garnachen suoran uljaan vartalon, hänen hienon, arvokkaan ja voimakkaan olemuksensa. Hänessä oli miestä joka tuuma.
— Olette juuri sellainen kuin toivoisin teidän olevan, vastasi Valérie.
— Olen äreä ja kärttyinen. Rakkaus ei ole milloinkaan osunut kohdalleni ennen kuin nyt. Minkälainen mies minusta voi mielestänne tulla?
Tytön katse oli kiintynyt Garnachen takana oleviin ikkunoihin. Niiden läpi paistava päivä tuntui antavan hänelle vastauksen, jota hän etsi.
— Huomenna on Pyhän Martin päivä, mutta katsokaapas, kuinka lämpimästi aurinko paistaa!
— Surkea, kuviteltu Pyhän Martin kesä, syksyn hetkellinen lenseytyminen. Sain sopivan vastauksen vertauksestanne.
— Oi, ei se ole kuviteltua, huudahti tyttö. — Auringon kirkkaudessa ja lämmössä ei ole mitään luuloteltua. Me näemme sen ja tunnemme sen, emmekä ole yhtään vähemmän iloissamme siitä sen tähden, että sattuu olemaan marraskuu, pikemminkin riemuitsemme siitä sitäkin enemmän. Eikä teidän elämänne ole vielä marraskuussa, ei vielä moneen kuukauteen.
— Sananne ovat kenties sattuvat, koska nimeni on Martin, vaikka en olekaan pyhä. Ei, ei! Se olisi arvottomasti tehty.
— Jos rakastan sinua, Martin? kysyi Valérie hellästi.