Tietämättään, melkein vaistomaisesti Valérie painautui lähemmäksi Garnachea, ja taas miehen sydämenlyönti kiihtyi ja puna lehahti hänen laihoille kasvoilleen. Hyvin lempeästi hän kuiskasi Valérien korvaan:
— Tahdotteko lähteä kanssani Pariisiin, mademoiselle?
Hänen tarkoituksensa oli vain kysyä, eikö Valérien nyt, kun hän jäisi Dauphinéhen yksin ja ystävittä, olisi parasta antautua kuningattaren hoivattavaksi. Mutta voiko tyttöä moittia siitä, jos hän käsitti kysymyksen väärin, jos hän piti sitä juuri niinä sanoina, joita hänen sydämensä kaipasi kuulla Garnachen lausuvan? Garnachen äänen hellä sointu oli omiaan viittaamaan, että hänen tarkoituksensa oli juuri Valérien toivoma. Tyttö katsoi häntä ruskeilla silmillään ja painautui vielä lähemmäksi häntä, sitten värähtivät hänen silmäluomensa kainoudesta, hieno puna valahti hänen poskilleen, ja hän vastasi hyvin hiljaa:
—Tahdon tulla kanssanne minne tahansa, monsieur .. minne tahansa.
Hän tarttui Valérien olkapäihin ja piti häntä käsivarren matkan päässä itsestään, tarkastellen häntä, terävissä silmissään huolestunut ilme.
■— Mademoiselle, mademoiselle! hän huudahti. — Valérie, mitä te sanoitte minulle.
— Mitä minun olisi pitänyt sanoa? kysyi tyttö, katse maahan luotuna. — Onko kukaan koskaan auttanut ketään naista siten kuin te olette auttanut minua? Onko kellään naisella koskaan ollut parempaa ja ylevämpää ystävää? Miksi minun pitäisi sitten ujostella tunnustaessani rakkauteni?
Garnache nielaisi rajusti, ja hänen silmiensä edessä leijaili utua, vaikka ne olivat värähtämättä katsoneet vastustajaan monissa verileikeissä.
— Ette ymmärrä mitä teette. Minä olen vanha.
— Vanha? kertasi Valérie syvästi kummastuneena ja silmäili Garnachea ikään kuin etsien todistuksia hänen väitteelleen.