— Koskisiko se minuun? kertasi tyttö. Pelkästään se kysymys pani hänet huohottamaan toivosta. — Ei — ei, monsieur, se ei koskisi minuun.
— Onko se totta? Onko se todella, ihan todella totta? huudahti toinen, ja hänen sävynsä näytti muuttuvan vähemmän alakuloiseksi.
— Ettekö tiedä, kuinka totta se on? sanoi Valérie, korostaen sanojaan sillä tavoin ja luoden ylöspäin niin kainon silmäyksen, että Garnache tunsi äkkiä kurkkuaan kuristavan. Veri tulvahti hänen poskiinsa. Hän aavisti noissa sanoissa olevan sellaisen merkityksen, joka sai hänen suonensa sykkimään kiivaammin kuin milloinkaan ennen vaaroissa ja iloissa. Sitten hän hillitsi itseään ja oli sydämensä sisimmässä kuulevinaan raikuvaa pilkkanaurua — aivan samanlaista pilkkanaurua, jota hän itse oli toissa yönä nauranut juostessaan Voironiin. Hän palasi asiaan.
— Minua ilahduttaa, että ajattelette niin, sillä Florimond on tuonut mukanaan kotiin puolison.
Sanat oli lausuttu, ja hän astahti taaksepäin kuten mies, joka sinkautettuaan loukkauksen valmistautuu torjumaan vastaukseksi odottamaansa iskua. Hän oli otaksunut näkevänsä myrskyn, rajun, epätoivoisen purkauksen, suuttumuksesta leimuavat silmät. Mutta Valérie oli lempeän tyyni, hänen herttaisille, kalpeille kasvoilleen levisi hymy ja sitten hän piilotti kasvonsa käsiinsä, painoi kasvonsa ja kätensä Garnachen olkaa vasten ja alkoi itkeä hyvin hiljaa.
Tämä oli pariisilaisesta melkein pahempaa kuin hänen pelkäämänsä myrskynpuuska. Kuinka hän olisi voinut tietää, että nämä kyyneleet tulvivat sellaisesta sydämestä, joka oli pakahtumaisillaan ilosta? Hän taputti Valérieta olalle ja tyynnytteli häntä.
— Lapsukainen, hän kuiskasi tytön korvaan. — Mitäpä sillä väliä? Ettehän oikeastaan rakastanut häntä. Hän ei ole läheskään teidän arvoisenne. Älkää surko. Näin on parempi.
Valérie katsoi häntä silmiin hymyillen kyyneltensä lävitse.
— Itken ilosta, monsieur, hän sanoi.
— Ilosta? Vertudieu! Mistä kaikesta naiset voivatkaan itkeä?