Hänen poistuttuaan viskasi herra de Tressan tekotukan päästään ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän kävi vuoroin lumivalkeaksi ja tulipunaiseksi, käveli raivon vallassa huoneessa edestakaisin. Niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet korotettiin tämän maakunnan kuvernööriksi, ei kukaan ollut käyttänyt hänelle sellaista sävyä eikä puhutellut häntä sellaisin sanoin.
Hänen mielensä vaati verta, murha pyrki viekoittelemaan hänet liittolaisekseen. Mutta hän torjui sen ajatuksen, niin kiukuissaan kuin olikin. Toisenlaisilla aseilla oli hänen taisteltava tuota lurjusta vastaan, tehtävä tyhjäksi hänen puuhansa ja pakotettava hänet palaamaan Pariisiin ja ottamaan vastaan kuningattaren viha voitettuna ja asiaansa toimittamatta.
— Babylas! hän kiljaisi.
Sihteeri ilmestyi heti.
— Käske Anselmen heti tuoda kapteeni luokseni!
Babylas kumarsi ja meni suorittamaan asiaansa.
Saatuaan puretuksi osan pahaa tuultaan Tressan yritti hillitä itseään. Hän pyyhkäisi vielä nenäliinalla kasvojaan ja päätään ja sijoitti sitten tekotukan taas paikalleen.
Kun d’Aubran astui sisään, oli käskynhaltija rauhallinen ja saavuttanut tavallisen, tärkeän arvokkaan ulkonäkönsä.
— Kas niin, d’Aubran, hän sanoi. — Te lähdette Grenoblesta tunnin kuluessa ja viette miehenne Montélimariin. Majoitatte heidät sinne ja odotatte minulta lisämääräyksiä. Babylas antaa teille sikäläisille viranomaisille jätettävän kirjeen, jossa heidät velvoitetaan hankkimaan teille sopivat asunnot. Saavuttuanne sinne, d’Aubran, ja odottaessanne määräyksiäni käytätte aikanne tunnustellaksenne vuoriseutujen mielialaa. Ymmärrättekö?
— En täydelleen, tunnusti d’Aubran.