— Ymmärrätte paremmin vietettyänne Montélimarissa viikon päivät. Luonnollisesti voi ehkä olla kysymyksessä väärä hälytys. Mutta yhtä kaikki on meidän huolehdittava kuninkaan eduista ja oltava varuillamme. Kenties meitä jälkeenpäin syytetään siitä, että olemme pelästyneet varjoja; mutta parempi on pitää varansa siitä hetkestä alkaen, jolloin varjo näkyy, kuin odottaa siksi, kunnes todellinen vaara on niskassamme.
Käskynhaltijan sanoihin tuntui sisältyvän niin paljon salattua merkitystä, että vaikkakaan d’Aubran ei ollut tyytyväinen lähtiessään asialle, jota hän niin vähän tunsi, hän kuitenkin alistui noudattamaan saamiaan määräyksiä ja puolen tunnin kuluttua hän oli rumpujen päristessä marssimassa Grenoblesta kaksipäiväisellä matkallaan Montélimariin.
Condillacin linna
Sillä aikaa kun d’Aubran joukkoineen riensi länteenpäin Grenoblesta, ratsasti de Garnache yhä palvelijansa seuraamana ripeästi päinvastaiseen suuntaan, kohti Condillacin harmaita torneja, jotka kohosivat vieläkin harmaammalle taivaalle Isèren laakson reunalla.
He ratsastivat eteenpäin äänettöminä, ja Garnachen katse oli nyt kiintynyt noin kilometrin päässä, joen vastaisella rannalla sijaitsevaan harmaaseen, jyhkeään rakennukseen. Mentyään sillan poikki he etenivät loivasti kohoavaa, karua, rosoista rinnettä ylöspäin Condillaciin. Linna näytti rauhalliselta, vaikka se oli luja ja jykevä. Sitä ympäröi suojakaivos, mutta nostosilta oli alhaalla, ja sen ketjuihin syöpynyt ruoste osoitti, että se oli ollut siinä jo kauan.
Kun ketään ei saapunut heitä vastaan,, ratsastivat matkalaisemme siltapalkeille, jolloin heidän hevostensa kavioiden kumea kopse sai portinvartijan kojusta jonkun liikkeelle.
Huonosti puettu mies — sotilaan ja lakeijan tapainen — tuli heitä vastaan porttikäytävästä, laahaten veltosti muskettia mukanaan. De Garnache ilmoitti nimensä, lisäten, että hän tahtoi päästä markiisittaren puheille. Mies astui syrjään, laskien heidät menemään. Niinpä de Garnache ja Rabecque ratsastivat karkeasti kivetylle pihalle.
Useista ovista ilmestyi miehiä, joista jotkut olivat sotilaspuvuissa, mikä osoitti, että täällä oli jonkin verran vartioväkeä. Garnache ei heistä suuria välittänyt. Hän viskasi ohjaksensa miehelle, jota oli ensiksi puhutellut — mies oli astellut hänen rinnallaan — ja hypähti ketterästi satulasta, käskien Rabecquen odottaa häntä siellä.
Sotilaslakeija luovutti ohjat Rabecquelle ja kehotti de Garnachea seuraamaan itseään. Hän opasti vieraan vasemmalla olevasta ovesta, pitkin käytävää ja eteishuoneen lävitse lopuksi avaraan, synkkään saliin, jonka seinillä oli tumma tammilaudoitus ja jota valaisi jyhkeässä takassa räiskyvä valkea sekä goottilaisilla puitteilla varustetuista ikkunoista tunkeutuva kalpea päivänvalo.
Heidän astuessaan sisään murisi tulen ääressä viruva, maksanvärinen koira laiskasti ja muljautti silmiään. Garnache ei ollut huomaavinaankaan koiraa, vaan katseli ympärilleen. Huone oli kaunis, sisustettu hillittyyn, ylevään tyyliin. Seinillä riippui Condillacien esivanhempien kuvia — jotkut niistä olivat tekotavaltaan jotakuinkin alkeellisia — jotka olivat koristetut muinaisten aikojen aseistukseen kuuluvilla voitonmerkeillä ja metsästysvälineillä. Keskellä lattiaa oli tummasta tammesta tehty pitkulainen pöytä, jonka jykevissä jaloissa oli hyvin runsaasti kaiverruksia, ja posliinimaljakkoon pistetty kimppu syysruusuja täytti huoneen suloisella tuoksullaan.