Totellen käskyä Rabecque kääntyi mennäkseen sisään, mutta samassa hänet tyrkkäsi kovakouraisesti syrjään eräs palvelijalta näyttävä mies, joka tuli majatalosta, kantaen matkalaukkua. Aivan hänen kintereillään seurasi eilisiltainen muukalainen, pää pystyssä ja katse suoraan eteenpäin tähdättynä ikään kuin hän ei olisi huomannutkaan Garnachea.
Garnache ei liikahtanut ennen kuin palvelija oli tempaissut auki vaunun oven ja laskenut sinne kantamansa matkalaukun. Ja vasta sitten, kun muukalainen oli nostanut jalkansa vaunun astuimelle, valmistuen menemään sisälle, Garnache puhkesi puhumaan.
— Hei, monsieur! hän huusi. — Mitä tahdotte vaunuistani?
Muukalainen kääntyi tuijottamaan Garnacheen silmissään ihmettelevä ilme, jonka hän sitten taidokkaasti muutti halveksivan tuntevaksi.
— Teidän vaunuistanne? hän kertasi. — Voyons, anteeksipyytelevä ystäväni, onko Grenoblessa kaikki teidän omaanne? Hän puhutteli kyytipoikaa, joka tylsänä katseli kohtausta. — Olette Auberge de Francesta, eikö niin?
— Olen, monsieur, vastasi poika. — Nämä vaunut tilasi eilen illalla eräs Veau qui Tètessä majaileva herrasmies.
— Aivan niin, vahvisti muukalainen lopullisen päättävään tapaan. — Tilaaja olin minä. Ja hän aikoi mennä menojaan, mutta Garnache astui vielä yhden askeleen häntä kohti.
— Pyydän huomauttaa teille, monsieur, hän sanoi — ja vaikka hänen sävynsä ja sanansa olivatkin kohteliaat, oli äänen vapisemisen nojalla kuitenkin ilmeistä, että kohteliaisuus oli pakotettua, pyydän huomauttaa teille, että vaunut nouti minun oma palvelijani, joka ajoi tänne niissä.
Muukalaisen huulet koukistuivat, ja hän mittasi katseellaan pariisilaista.
— Näyttää siltä, hän virkkoi, leveä ivahymy huulillaan, — että te olette noita tunkeilevia otuksia, jotka alituisesti ahdistavat herrasmiehiä, toivoen jotakin hyötyvänsä. Hän veti esille kukkaron ja avasi sen.