Nyrpistäen nenäänsä hän pyörähti kantapäällään ympäri ja siirtyi toiseen pöytään hyvästelemättä Garnachea ainoallakaan sanalla tai merkillä, istuutuen syömään toveriensa seurassa.
Ansa viritetään
Garnache vietti Grenoblessa unettoman yön, ollen siitä suurimman osan vahdissa — sillä vain niin saatiin Valérien pelko rauhoittumaan. Mutta yö kului, eivätkä Condillacit antaneet itsestään mitään sotaisia merkkejä, joita Valérie pelkäsi, mutta joita Garnachen varman uskon mukaan ei ilmaantuisi — ei voisi ilmaantua.
Hyvissä ajoin seuraavana aamuna hän lähetti Rabecquen Auberge de Franceen noutamaan luvattuja vaunuja ja ruokaili majatalon tuvassa odottaessaan palvelijansa paluuta. Huoneessa oli taaskin eilisiltainen muukalainen, joka kuitenkin istui syrjässä eikä näyttänyt enää haluavan sekaantua pariisilaisen asioihin.
Eräässä toisessa pöydässä oli kaksi herrasmiestä, jotka olivat hillitysti puetut sekä käyttäytyivät säädyllisesti. Heihin hän ei kiinnittänyt sanottavasti huomiotaan, ennen kuin heistä toinen — hoikka, tummaverinen, haukankasvoinen mies — äkkiä katsahti ylös, säpsähti vähän nähdessään pariisilaisen ja puhutteli häntä heti nimeltä. Garnachelta jäi pöydästä nouseminen kesken; hän kääntyi sivullepäin ja tarkasti tummaa herrasmiestä terävästi, mutta ei tuntenut häntä. Vieras astui lähemmäs.
— Minulla on kunnia olla tuttavanne, monsieur? sanoi hän puolittain kysyvästi.
— Parbleu, herra de Garnache! huudahti toinen kasvoillaan hymy, joka oli sitäkin miellyttävämpi, kun se kirkasti muuten varsin synkkiä piirteitä. — Kukapa pariisilainen ei teitä tuntisi? Olen usein nähnyt teidät Hôtel de Bourgognessa.
Garnache otti vastaan kohteliaisuuden taivuttamalla hiukan päätään.
— Ja kerran, jatkoi toinen, — sain sen kunnian, että herra herttua itse esitti minut teille. Nimeni on Gaubert — Fabre Gaubert. Ja esitellessään itsensä hän nousi pystyyn kunnioituksesta Garnachea kohtaan, joka oli jäänyt seisomaan. Garnache ei tuntenut häntä lainkaan, mutta ei vähääkään epäillyt hänen puheittensa todenperäisyyttä. Miehen olemus oli perin kohtelias ja miellyttävä, lisäksi alkoi Garnachesta tuntua yksinäiseltä Dauphinén erämaissa; hän oli niin ollen mielissään saadessaan seurakseen miehen, jota hän jossakin määrin voi pitää vertaisenaan ja toverinaan. Hän ojensi kätensä.
— Minulle tuottaa kunniaa se, että olette pitänyt minut muistissanne, monsieur, hän sanoi. Hän oli lisäämäisillään, että hän olisi erittäin iloinen, jos herra Gaubert sattuisi olemaan matkalla Pariisiin, koska hän siten saisi nauttia tämän seurasta tällä vaivalloisella matkalla, mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä tätä herrasmiestä; mutta kuitenkin hänen mieleensä juolahti, että ottaen kaikki huomioon hänen olisi parasta pitää silmänsä visusti auki. Niinpä hän lausuttuaan jonkin kohteliaan, mutta merkityksettömän huomautuksen herra Gaubertin oleskelusta niillä tienoin meni edelleen ja avasi oven. Kova räminä ilmaisi, että Auberge de Francen kömpelötekoiset vaunut olivat tulossa. Ne — tavattoman iso puusta ja nahasta kyhätty tekele — vierivät kolmen hevosen vetäminä katua myöten ja pysähtyivät majatalon ovelle. Niistä hyppäsi ulos Rabecque, jonka hänen isäntänsä heti lähetti kutsumaan neiti de La Vauvrayeta. He lähtisivät liikkeelle heti paikalla.