— Onko minun käsitettävä tämä niin, että herra pyytää anteeksi?
Garnache tunsi punastuvansa. Hän oli menettämäisillään malttinsa; taaskin painettiin hänen selkäänsä lapaluun kohdalle; ja hän tunsi sen ajoissa ja tiesi sen Rabecquen varoitukseksi.
— En jaksa ymmärtää loukanneeni teitä, hän puhkesi vihdoin puhumaan, hilliten lujasti vaistojaan — jotka vaativat häntä iskemään maahan tämän julkean muukalaisen. — Mutta jos olen sen tehnyt, niin pyydän teitä uskomaan, että se on tapahtunut vahingossa. Se ei ollut tarkoitukseni.
Muukalainen nosti kätensä pöydältä ja ojentautui suoraksi.
— Olkoon sitten, hän lausui ärsyttävän halveksivasti. — Jos olette yhtä herttainen illalliskysymyksessä, niin ilomielin lopetan tämän tuttavuuden, jonka jatkamisesta en arvele koituvan itselleni kunniaa.
Garnache tunsi tämän olevan enemmän kuin hän saattoi sietää. Hänen kasvonsa värähtivät suonenvedontapaisesti suuttumuksesta ja seuraavalla hetkellä hän olisi Rabecquen kiihkeästä nykimisestä huolimatta sinkauttanut paistin vasten nenäkkään herrasmiehen kasvoja, mutta äkkiä saapui isäntä odottamatta avuksi.
— Monsieur, tässä tulee illallisenne, hän ilmoitti, ja hänen vaimonsa ilmestyi keittiöstä, kantaen täyteen lastattua tarjotinta.
Hetkiseksi näkyi muukalainen joutuvan hämilleen.
Sitten hän kylmän ylimielisesti siirsi katseensa Garnachen edessä olevista ruoista pöytään, jota järjestettiin häntä varten.
— Kas, hän äänsi, ja hänen sävynsä oli kuvaamattoman julkea, — kenties se on parempi. Tämä paisti alkaa jäähtyä luullakseni.