Ennen kuin hätääntynyt isäntä sai sanaakaan suustaan, oli vieras jälleen pyörähtänyt Garnacheen päin. — Mitä tarkoitatte? hän kysyi terävästi ja loi toiseen kiukkuisen katseen.
— Että Grenoble kenties saa huomenna nähdä erään ulkomaalaisen mahtailijan hautajaiset, hyvä herra, sanoi Garnache hymyillen herttaisesti, niin että hampaat näkyivät. Samassa hän tunsi, että joku painoi häntä lapaluun kohdalle, mutta ei välittänyt siitä, vaan silmäili tarkkaavasti toisen kasvoja. Hetkisen niistä kuvastui hämmästys, sitten ne synkkenivät suuttumuksesta.
— Tarkoitatteko sillä minua? hän ärähti.
Garnache levitti kätensä. — Jos lakki tuntuu herrasta sopivalta, niin en tahdo estää teitä panemasta sitä päähänne.
Muukalainen laski toisen kätensä pöydälle ja kumartui eteenpäin
Garnachea kohti. — Saanko pyytää herraa puhumaan hieman selvemmin?
Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja tarkasteli miestä hymyillen. Jos kohta hänen sisunsa saattoikin tavallisesti olla herkkä kuohahtamaan, niin nyt sitä hillitsi huvittuneisuus. Hän oli elämänsä varrella nähnyt monta riitaa syntyvän mitä turhanpäiväisimmistä syistä, mutta totisesti ei niistä yksikään ollut alkanut näin tyhjästä. Tuntui melkein siltä, kuin mies olisi tullut tänne vakavassa aikomuksessa rakentaa toraa hänen kanssaan.
Hänen mieleensä välähti epäluulo. Hän muisti neiti de La Vauvrayen varoituksen. Ja hän mietti. Oliko tämä joku juoni, jolla koetettiin viekoitella hänet väijytykseen?
Garnachen hymy leveni ja kävi ystävällisemmäksi. — Huomautukseni oli epämääräinen. Niin oli tarkoitukseni.
— Mutta se loukkasi minua, monsieur, vastasi toinen tuimasti.
Pariisilainen kohotti kulmakarvojaan ja suipisti suutaan. — Valitan, hän virkkoi. Ja nyt oli hänen kestettävä vaikein koe. Muukalaisen ilme muuttui kummastelevan halveksivaksi.