Garnache, joka parhaillaan oli ottamassa paistia lautaselleen, keskeytti sen ja katsahti häneen.
— Mitä herra sanoo? hän kysyi.
— Teille, monsieur — en mitään, vastasi mies hävyttömästi katsoen häntä suoraan silmiin.
Puna kohosi Garnachen poskille, ja hän silmäili tulokasta, rypistäen neuvottomana otsaansa. Hänen edessään oli sama matkustaja, joka äsken oli tiedustanut illallistaan; pitkänpuoleinen mies, jonka hartiain leveys ja rinnan korkeus osoittivat, että hän myös oli voimakas ja kestävä.
Röyhkeästä puhuttelutavasta huolimatta mies miellytti Garnachea. Mutta ennen kuin hän ehti vastata, ennätti isäntä selittämään.
— Herra erehtyy… hän aloitti.
— Erehtyy? jyräytti toinen, puhuen hieman ulkomaalaisittain. — Te erehdytte, jos aiotte väittää, ettei tämä ole minun illalliseni. Onko minun odotettava koko yö, samalla kun jokaiselle tolvanalle, joka tulee sikolättiinne minun jälkeeni, tarjoillaan ennen minua?
— Tolvanalle? virkahti Garnache miettivänä ja vilkaisi taas miestä kasvoihin. Muukalaisen takana tunkeili nyt hänen kolme toveriaan, kun taas huoneen toisella seinustalla olevat ratsumiehet unohtivat kortinpeluunsa ja pitivät silmällä uhkaavalta näyttävää riitaa.
Ulkomaalainen — sillä sellaiseksi hänen ranskankielensä hänet osoitti — kääntyi puolittain halveksivasti isäntään päin, syrjäyttäen Garnachen tahallisen loukkaavasti.
— Tolvanalle? mutisi Garnache uudelleen ja puhutellen hänkin majatalon isäntää. — Sanokaapa, isäntä, minne tolvanat hautaavat vainajiaan Grenoblessa? Ehkä tarvitsen sitä tietoa.