Mies päästi hänet vihdoinkin irti, hypähti seisomaan ja katosi, ennen kuin hän pääsi pystyyn. Noustuaan Rabecque syöksyi ovelle. Hän näki äskeisen ahdistajansa juoksevan jo kaukana vinhaa vauhtia; vaunut olivat ennättäneet pois näkyvistä.
— Rabecque!
— Monsieur! Oi, Jumalan kiitos! sopersi palvelija itku kurkussa.
— Mistä? kysyi Garnache, tullen lähemmäksi, otsa synkkänä kuin ukkospilvi. — Missä ovat vaunut, missä ratsumiehet? Missä neiti de La Vauvraye? Vastaa!
Hän tempasi Rabecquen ranteesta niin rajusti, että se oli vähällä murtua. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmänsä liekehtivät.
— Hän — hän… änkytti Rabecque, joka ei uskaltanut kertoa, mitä oli tapahtunut.
Mutta sitten hän sai kummallisen rohkeuden puuskan. Hän puhui Garnachelle tavalla, josta ei olisi uneksinutkaan. — Senkin hullu! hän kiljui. — Minä kehotin teitä olemaan varuillanne. Varoitin teitä toimimaan harkitsevasti. Mutta te ette välittänyt sanoistani. Olittehan muka viisaampi kuin Rabecque. Tahdoitte noudattaa omaa mieltänne ja näyttää rohkealta. Ja he vetivät teitä nenästä, minkä ikinä halusivat!
Garnache hellitti palvelijan käden ja peräytyi askeleen. Tuo kiihkeä ja suora puhe niin odottamattomalta taholta oli omiaan ainakin osaksi jäähdyttämään hänen mieltään.
— Kuka — kuka minua narrasi? hän kysyi kangertaen.
— Gaubert — se vintiö, joka sanoo itseään Gaubertiksi.