— Kuinka kauan sitten he lähtivät? keskeytti Garnache.
— Vain muutamia minuutteja ennen teidän tuloanne.
— Sitten juuri heidän vaununsa ajoivat minua vastaan lähellä Savoyn porttia. Meidän on lähdettävä heidän jälkeensä, Rabecque. Oikaisin St. Françoisin hautausmaan kautta, muuten minun olisi täytynyt kohdata saattojoukko. Tuhat tulimmaista! hän kirosi iskien oikean kätensä nyrkillä vasempaan kämmeneensä. — Niin paljon hyvää työtä hukassa hetkellisen varomattomuuden tähden!
Rekryytti
Condillacin linnan isossa salissa istuivat leskimarkiisitar, hänen poikansa ja käskynhaltija neuvottelemassa.
Oli iltapuoli, täsmälleen viikko siitä, kun herra de Garnache — sydän melkein murtuneena tehtävänsä epäonnistumisesta — oli poistunut Grenoblesta. Seurue oli syönyt päivällistä, ja pöydällä oli vielä astioita ja aterian tähteitä, sillä ruokaa ei vielä ollut korjattu pois.
Parhaillaan puhui markiisitar. Hän toisti sanoja, jotka hän viimeksi kuluneen viikon aikana oli lausunut ainakin kaksikymmentä kertaa päivässä.
— Oli hulluutta päästää se mies menemään. Jos vain olisimme toimittaneet tieltämme hänet ja hänen palvelijansa, niin voisimme nyt nukkua rauhallisesti. Minä tiedän, miten hovissa menetellään. Aluksi olisi kenties vähän ihmetelty, että hän viipyy niin kauan eikä lähetä minkäänlaisia tietoja edistymisestään, mutta kun häntä ei olisi näkynyt, olisi hänet pian vähitellen unohdettu ja hänen mukanaan koko tämä juttu, johon kuningatar oli niin kärkäs sekaantumaan. Mutta nyt mies palaa sinne kiukkuisena häntä kohdanneesta loukkauksesta; siitä puhutaan Pariisissa kaikenlaista, se esitetään valtiopetoksena, majesteetin uhmaamisena, kapinoitsemisena. Parlamentti saadaan kenties julistamaan meidät henkipatoiksi, ja kaiken loppuna — kukapa voisi tietää sen edeltäpäin?
— On pitkä matka Condillacista Pariisiin, madame, huomautti hänen poikansa kohauttaen olkapäitään.
— Ja saatte nähdä, ettei siellä olla kovinkaan herkkiä lähettämään sotaväkeä näin kauaksi, markiisitar, lohdutteli häntä käskynhaltija.