— Pyh! Olette kovin varma siitä mitä Pariisissa tehdään ja mitä siellä jätetään tekemättä. Aika sen näyttää, ystäväni, ja olenpa pahasti erehtynyt, jollette te vielä toista valitteluani sen johdosta, ettemme vapautuneet herra de Garnachesta ja hänen lakeijastaan, kun he olivat vallassamme.
Hänen katseensa osui synkän ennustavasti Tressaniin, joka vavahti ja levitti avuttomana kätensä. Mutta Marius ei niin helposti säikähtänyt.
— Madame, hän sanoi, — pahimmassa tapauksessa voimme sulkea porttimme ja uhmata heitä. Meillä on runsaasti miehiä, ja Fortunio etsii parhaillaan lisää rekryyttejä.
— Etsii, niinpä kyllä, ärähti markiisitar. — Jo viikon ajan se lurjus on tuhlannut rahaa kuin roskaa ja juottanut puoli Grenoblea humalaan Auberge de Francen parhaalla viinillä, mutta emme tähän mennessä ole saaneet ainoatakaan rekryyttiä.
Marius naurahti. — Pessimismisi harhauttaa sinut vääriin johtopäätelmiin. Olet väärässä. Yksi rekryytti on saatu.
— Yksi! kertasi äiti. — Tuhat tulimmaista! Runsas korvaus viinivirrasta, jolla olemme huuhdelleet grenoblelaisten kurkkuja!
— Mutta onhan se kuitenkin alku, rohkeni käskynhaltija huomauttaa.
— Niin, ja epäilemättä myös loppu, kivahti markiisitar. — Ja minkälainen hullu lienee tämäkin, jonka tulevaisuus on niin epätoivoinen, että hän voi liittää kohtalonsa meihin?
— Hän on italialainen -— Savoyn halki marssinut piemontilainen, joka oli matkalla Pariisiin tavoittamaan onneaan, kun Fortunio sai hänet käsiinsä ja selvitti hänelle, että onni odotti häntä Condillacissa. Hän on kookas, vankka poika, ei puhu sanaakaan ranskaa ja lähestyi Fortuniota tuntiessaan tämän omaksi kansalaisekseen.
Leskimarkiisittaren kauniissa silmissä välähti pilkallinen ilme.