— Olet järjetön, kun typerästi pidät kiinni lupauksesta, joka on sinun puolestasi annettu.
— Jonka minä olen antanut, oikaisi tyttö.
— Jonka sinä annoit, olkoon menneeksi, mutta ollessasi sellaisessa iässä, ettet ymmärtänyt sen merkitystä. Ei ollut oikein sitoa sinua niin.
— Jos jollakulla ihmisellä on oikeus panna se epäiltäväksi, niin juuri minulla, vastasi Valérie, katsoen värähtämättä markiisitarta silmiin. — Ja minä tyydyn enkä nosta siitä kysymystä. Tyydyn täyttämään annetun lupauksen. Kunniallisesti en voisi menetellä muulla tavoin.
— Tämä on hulluutta, Valérie…
— Teissä sitä on, madame, keskeytti tyttö, — kun luulette voivanne pakottaa, ohjata väkisin tunteita ja rakkautta keinoilla, joita olette käyttänyt minua kohtaan.
— Älä ole niin varma, mademoiselle. Älä ole niin varma siitä, ettei sinua voida pakottaa.
Heidän katseensa osuivat vastakkain. Molemmat naiset olivat kalmankalpeat, mutta toisella se johtui hillitystä kiukusta, toisella taas pelosta; sillä sen, minkä markiisitar oli jättänyt sanoin lausumatta, ilmaisivat hänen silmänsä kaunopuheisesti.
— On Jumala taivaassa, muistutti tyttö markiisitarta.
— Niin — taivaassa, vastasi toinen nauraen ja kääntyi poispäin. Hän pysähtyi ovella, jota aukaisemaan italialainen oli rientänyt.