Mutta Garnache pudisti päätään. Hän oli kuullut muutakin, ja vaikka hän arvelikin, että Valérie oli sillä hetkellä turvassa Mariukselta, ei hän kuitenkaan harhautunut arvostelemaan väärin tämän luonnetta eikä antanut hänen hetkellisen hienotunteisuutensa pettää itseään. Hänestä oli varsin mahdollista, että Marius muuttuisi epätoivoiseksi Florimondin saapumishetken lähestyessä. Jääminen oli hyvin vaarallista. Siitä hän ei virkkanut mitään, mutta todisti Valérielle, että olisi parasta lähteä.
— Mutta enää meidän ei tarvitse suorittaa vaivalloista matkaa Pariisiin saakka. Neljän tunnin ratsastus La Rochetteen, ja te saatte syleillä sulhastanne.
— Mainitsiko hän minusta kirjeessään, tiedättekö mitään siitä, monsieur?
— Kuulin heidän sanovan, ettei hän maininnut, vastasi Garnache. — Mutta kenties hänellä oli siihen hyvät syynsä. Hän saattaa epäillä enemmän kuin hän kirjoitti.
— Kuinka voisi siinä tapauksessa kuumekohtaus pidättää häntä La Rochettessa? Voisiko kuumekohtaus estää teitä, monsieur, rientämästä rakastamanne naisen luokse, jos tietäisitte tai edes epäilisitte, että häntä pidetään vankina?
— En tiedä, mademoiselle. En ole koskaan rakastanut, minun olisi kohtuutonta käydä tuomitsemaan rakastuneita. On yleisesti tunnettua, etteivät he ajattele samoin kuin muut ihmiset, heidän mielensä on sillä hetkellä hämmennyksissä.
Mutta kun hän katseli Valérieta, joka seisoi ikkunan ääressä niin ylevän lempeänä, solakkana, viehättävänä ja hentona, oli hän kuitenkin varma siitä, että jos hän olisi Florimond de Condillac ja pelkäsipä hän sitten tytön olevan vankina tai ei, niin ei kuume eikä edes ruttokaan voisi pidättää häntä suurinta osaa viikosta La Rochettessa, helpon ratsastusmatkan päässä.
Valérie hymyili vienosti hänen sanoilleen ja käänsi keskustelun asiaan, joka oli heille tärkein.
— On siis päätetty, että meidän on lähdettävä tänä yönä.
— Puoliyön aikana tai vähän sen jälkeen. Olkaa valmiina, mademoiselle, älkääkä antako minun odottaa, kun koputan ovellenne. Joutuminen saattaa olla hyvin tarpeen.