— Minun taloni? kivahti markiisitar, ääni kimeänä kiukusta. — Hökkelini, aiot kai sanoa. Voisitko sinä viihtyä siellä — mokomassa pahnassa?
— Vertudieu! Jos kaikki muu menee myttyyn, niin meidän pitäisi toki olla iloissamme siitäkin.
— Iloissamme? En ainakaan minä. Ja kaikki muu menee myttyyn, jollet sinä toimi nopeasti kolmena lähipäivänä.
— Voinko minä tehdä mahdottomia?
— En vaadi sinulta muuta kuin että viet Valérien rajan yli Savoijiin, jossa voit saada jonkun papin vihkimään teidät, ja teet sen ennen lauantaita.
— Ja eikö se ole mahdotonta? Hän ei suostu lähtemään mukaani, kuten hyvin tiedät.
— Senkin pelkuri, hupsu! Oletko tosiaan minun poikani? Pelkästä arkuudesta olisit valmis viettämään koko elämäsi kerjäläisenä. Mutta minä en, en taivu siihen, niin kauan kuin käteni liikkuu ja saan sanan suustani. Sinä saat mennä tiehesi, mutta minä hinautan nostosillan ylös ja varustaudun puolustamaan itseäni näiden muurien sisällä. Florimond de Condillac ei astu jalallaan tänne minun eläessäni, ja jos hän tulee musketin kantomatkan päähän, niin sitä pahempi hänelle.
— Minusta tuntuu, että olet hullu puhuessasi hänen vastustamisestaan ja nimittäessäsi minua pelkuriksi. Jätän sinut yksin siihen asti, kunnes mielesi on rauhoittunut. Ja hän lähti kasvot punaisina salista jättäen markiisittaren yksin.
Pohjoisessa tornissa Valérie istui keskustellen Garnachen kanssa.
Pariisilainen oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli saanut selville kirjeen sisällöstä. Florimond oli niin lähellä kuin La Rochettessa, jossa häntä pidätti kuumekohtaus, mutta hän lupasi saapua Condillaciin viikon lopulla. Asiain näin ollen ei heidän Valérien mielestä enää tarvinnut vaivautua karkaamaan, kuten he aiemmin olivat suunnitelleet. He voisivat odottaa Florimondin tuloa.