— Monsieur, monsieur, hän huoahti ja voitti vastenmielisyytensä siinä määrin, että kosketti hieman Tressanin kättä, — te ette saa puhua siten naiselle, joka on ollut leskenä vasta kuusi kuukautta, enkä minä saa sitä kuunnella.
Käskynhaltijan kädet ja ääni alkoivat vapista kovemmin, mutta nyt se ei enää johtunut rukkasten pelosta; sen sai aikaan kiihkeä, voimakas toivo, jonka markiisittaren sanat hänessä herättivät.
— Annatteko minun toivoa, markiisitar? Jos tulen uudelleen —?
Rouva de Condillac huokasi, ja hänen kasvonsa saivat murheellisen kysyvän ilmeen.
— Jos luulisin, että olette puhunut kaiken tämän säälistä, koska pelkäätte puutteen käyvän minulle raskaaksi, en voisi antaa teille vähääkään toiveita. Minussa on ylpeyttä, mon ami. Mutta jos olisitte puhunut näin sittenkin, vaikka olisin edelleenkin ollut Condillacin emäntä, niin sitten, Tressan, saatte toistaa sen minulle myöhemmin sellaisena aikana, jolloin minä voin kuunnella teitä.
Keväisen joen lailla tulviva riemu valtasi Tressanin mielen. Hän kumartui eteenpäin, tarttui markiisittaren käteen ja vei sen huulilleen.
— Clotilde! hän huudahti tukahdutetulla äänellä. Mutta samassa avautui ovi, ja avaraan huoneeseen astui Marius.
Oven narahtaessa käskynhaltija koetti nopeasti nousta pystyyn. Hän kompuroi seisomaan vaivalloisesti — sitäkin vaivalloisemmin, kun hän ponnisteli näyttäytyäkseen vielä ketteräksi sydämensä valtiattaren silmissä.
— Herra käskynhaltija, alkoi markiisitar tyynesti, — tuli tapaamaan meitä lähetin saapumisen johdosta.
— Niinkö? sanoi Marius, kohottaen loukkaavasti kulmakarvojaan ja luoden silmäyksen Tressaniin, ja Tressan vannoi sydämessään valan, ettei häneltä unohtuisi tämän katseen maksaminen nenäkkäälle pojalle, sitten kun hän oli saanut äidin puolisokseen.