— Näinkö hoidat vartijantointasi? ärjäisi Marius toistamiseen, ja Garnache, joka katseli nuorukaista typerästi hymyillen, huomasi punan hänen poskillaan ja omituisen väikkeen hänen silmissään. Garnachen valtasi levottomuus, mutta hänen kasvonsa pysyivät älyttömän ilmeettöminä, tylsän hymyilevinä. Hän kumarsi taas, heilautti kättään sisähuoneeseen päin ja sanoi:
— La damigella é là.
Vaikka Marius ei osannutkaan yhtään italiankieltä, ymmärsi hän kuitenkin sanojen merkityksen, jota selvensi miehen ilmeikäs liike. Hän virnisti julmasti.
— Asiasi olisivat huonosti, ruma ystäväni, jollei hän olisi siellä, hän vastasi. — Tiehesi! Kutsun sinua tarvitessani. Ja hän osoitti sormellaan ovea.
Garnache tunsi levottomuutta, jopa pelkoa. Hän arveli, että hänen olisi parasta olla Mariuksen liikkeistä ymmärtävinään, mitä tämä tarkoitti. Mutta hän aikoi jäädä oven taakse. Hän kumarsi sen vuoksi kolmannen kerran, hymyili vielä typerästi ja löntysti huoneesta, sulkien oven jälkeensä, jotta Marius ei huomaisi, kuinka lähellä hän oli.
Välittämättä hänestä sen enempää Marius astui Valérien ovelle ja koputti sitä käskevästi.
— Kuka siellä?
— Minä — Marius. Avaa! Haluan puhella kanssasi.
Ovi avautui hitaasti. Tyttö näyttäytyi kalpeana ja arkailevana.
— Mitä tahdot, Marius?