Crispin katseli häntä pilkan ja kylmän vihan sekaisin silmäyksin. Tällaisena oli hän tahtonut nähdä Josefin, murtuneena ja hätääntyneenä, kärsien edes jonkin osan siitä, mitä hän itse oli toivottomina vuosinaan kärsinyt. Tyydytyksellä hän näki uhrinsa tuskan. Hän katseli sitä myös ivan ja inhon katsein, sillä raukka oli hänen silmissään ruma nähtävyys, ja Josefista oli todella sinä hetkenä tullut niin inhottava raukka, ettei hän koskaan ollut sellaista nähnyt. Hänen pergamentinkarvaiset kasvonsa olivat harmaat ja pilkalliset ja otsa hikihelmiä täynnä. Hänen huulensa olivat siniset ja vapisevat, hänen silmänsä veristivät, ja kyynelet olivat tulemaisillaan esille.
Crispin seisoi hiljaa kuin odottaen, kuunnellen tyynenä ja kovana, aivan kuin hän ei olisi tajunnut mitään, kunnes Josefin valittavat rukoukset päättyivät korvauksen tarjoamiseen.
»Mitä korvausta te voitte tarjota, murhaaja? Voitteko antaa minulle takaisin vaimoni ja lapseni, jotka teurastitte kahdeksantoista vuotta sitten?»
»Voin antaa teille ainakin lapsenne takaisin», vastasi toinen. »Minä voin ja tahdon palauttaa teille lapsenne, jos vain pidätätte kätenne. Sen ja paljon muuta tahdon tehdä korjatakseni menneet.»
Tietämättään laski Crispin kätensä ja kokonaisen minuutin hän tuijotti Josefiin. Hänen leukansa painui alas, tuimuus katosi hänen kasvoiltaan ja sen sijaan astui hämmästys, sitten se muuttui kysymykseksi ja epäuskoksi vaihdellen uudelleen ja uudelleen. Hänen kasvojensa kalpeus näytti lisääntyvän ja vihdoin hän purskahti kovaan nauruun.
»Mitä valheita te minulle syötätte? Jumaliste, mies, ettekö te pelkää?»
»Se ei ole valhe», huudahti Josef niin vakavana, että osa Crispinin epäuskoa katosi hänen kasvoiltaan. »Se on totta, Jumalan totuus. Teidän poikanne elää.»
»Helvetin koira, se on valhe. Tuona julmana iltana, jolloin menin teidän iskustanne tainnoksiin, kuulin teidän huutavan veljellenne käskien häntä katkaisemaan vikisevän sekasikiön kaulan. Juuri ne olivat teidän sananne, master Josef.»
»Myönnän, että käskin häntä tekemään sen, mutta hän ei totellut. Hän vannoi antavansa pojan elää. Poika ei koskaan saisi tietää kenen hän oli, sanoi veljeni ja minä suostuin. Me veimme pojan mennessämme. Hän on elänyt ja vaurastunut.»
Ritari vaipui tuolille kuin voimansa menettäneenä. Hän koetti ajatella, mutta ei voinut tehdä sitä yhtenäisesti.