»Kuinka voin tietää, ettette valehtele? Mitä todistuksia voitte näyttää minulle?» hän kysyi vihdoin käheällä äänellä.
»Vannon puhuneeni totta. Vannon sen Vapahtajamme ristin kautta!» vakuutti Josef niin juhlallisesti, että se ei voinut olla vaikuttamatta Crispiniin. Sitten Galliard nauroi pilkallisesti.
»Minä tahdon todistuksia enkä valoja, mies. Mitä todistuksia teillä on?»
»Mies ja nainen, jotka ovat kasvattaneet pojan.»
»Ja mistä saan heidät käsiini?»
Josef avasi jo suunsa vastatakseen, mutta sulki sen uudelleen. Innoissaan hän oli vähällä ilmaista tiedon, jolla aikoi ostaa elämänsä. Hän sai Crispinin äänensävystä ja kysymyksistä uudelleen rohkeutta ja niistä hän myös päätteli, että mies olisi taipuvainen uskomaankin, jos hänelle vain esitettäisiin pätevä todistus. Hän nousi seisomaan, ja kun hän taas alkoi puhua, hänen äänensä oli saanut takaisin paljon entistä harkitsevaa tyyneyttä.
»Sen», sanoi hän, »ilmoitan teille sitten, kun ensin olette luvannut lähteä täältä ja jättää Gregoryn ja minut koskematta. Varaan teille niin paljon rahaa kuin tarvitsette ja annan teille kirjeen noille henkilöille vietäväksi, niin kokoon pantuna, että se, mitä he sen johdosta teille kertovat, on vahvistava minun puheeni todeksi.»
Kyynärpäihinsä nojaten ja käsi otsalla, niin että se varjosti hänen silmiään, Crispin istui pöydän ääressä ja mietti, vuoroin liikuttuneena epäillen, mielentilassa, jota hän ei kirjavassa elämässään vielä koskaan ollut kokenut. Valehteliko Josef hänelle? Siinä kysymys, joka alinomaa nousi hänen eteensä, ja omituista kyllä — vaikka hän niin vähän luotti Josefiin, hän oli kuitenkin taipuvainen uskomaan hänen äänensävynsä todeksi. Josef katseli häntä mielessään suuri levottomuus ja hieman toivoa.
Vihdoin otti Crispin kätensä silmiltään, jotka näyttivät raukeilta, ja nousi.
»Tahdon nähdä, millainen kirjeenne on. Tuossa on kynä, mustetta ja paperia. Kirjoittakaa.»