Ennen kuin Hogan ehti nousta, avautui ovi ja pitkä, hoikka mies tuli kahden sotamiehen työntämänä sisään. Hän oli lakittapäin ja tukka oli märkä ja epäjärjestyksessä. Hänen asetakkinsa oli revitty ja olkapää verissä ja hänen tyhjä miekantuppensa heilui hänen takanaan kuin liehuva häntä.
»Olemme tuoneet hänet, kapteeni», ilmoitti toinen miehistä.
»Niin, senkin keropäät, virren vinguttajat, roistot, te olette tuoneet minut — piru teidät vieköön», karjui sir Crispin ja pyöritteli pelottavasti silmiään.
Kun hänen silmänsä kohtasivat Hoganin miellyttävät kasvot, hän pysähdytti äkkiä uuden herjaustulvan, joka jo oli hänen huulillaan.
Irlantilainen nousi ja katsoi hänen ohitseen ratsumiehiin. »Jättäkää meidät», hän komensi lyhyesti.
Hän jäi seisomaan takan ääreen, kunnes sotilaiden askeleita ei enää kuulunut. Sitten hän meni huoneen poikki Crispinin ohi sanaakaan sanomatta ja lukitsi rauhallisesti oven. Sen tehtyään hän kääntyi ystävällinen hymy ahavoituneilla kasvoillaan Crispiniin päin ja ojensi kätensä.
»Vihdoinkin, Cris, saan kiittää sinua ja palkita siitä palveluksesta, jonka teit minulle tuona yönä Penrithissä.
Yhdeskolmatta luku
»Hämillään tarttui Crispin vanhan juomatoverinsa ojennettuun käteen.
»Saakeli», karjui hän. »Jos sinun tapasi osoittaa kiitollisuutta on antaa noiden koiranpoikiesi, roistojoukkosi ottaa minut vangiksi, vetää minut satulasta ja haavoittaa minua, niin olisi ollut parempi antaa minun mennä kiittämättä.»