»Ja kuitenkin, Cris, uskallan vannoa, että kiität minua ennen kuin tuntikaan on kulunut. Oh, mies, miten kylmä sinä olet. Tuolla on pullo paloviinaa…»
Sitten Hogan sanomatta lausettaan loppuun haki pullon ja kaatoi sen sisällön lasiin tarjoten Crispinille.
»Juo, mies», sanoi hän lyhyesti ja Crispin totteli häntä mielellään.
Hogan veti vieraansa päältä revityn ja likaisen asetakin, työnsi tuolin pöydän luo ja pyysi häntä istuutumaan. Taas noudatti Crispin mielellään käskyä. Hän oli pitkästä ratsastuksesta jäykistynyt ja istahti tyydytyksestä huoahtaen ojentaen pitkät säärensä suoriksi.
Hogan istuutui verkalleen vastapäätä olevaan tuoliin ja yskäisi.
Hän ei oikein tiennyt, miten alkaisi keskustelun, miten ilmoittaisi Crispinille hämmästyttävän uutisen, joka sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä.
»Jumaliste, Hogan», nauroi Crispin uneliaasti. »En osannut vähääkään arvata, että nuo keropäät toivat minua sinun luoksesi sellaisella vimmalla. En todella odottanut näkeväni sinua enää. Mutta sinä olet pulskistunut sitten Penrithin yön, sinä veitikka.»
Ja hän käänsi päätään nähdäkseen paremmin irlantilaisen.
»Niin, minä olen pulskistunut», myönsi Hogan. »Minun elämäni on verrattavissa syötettyyn poikaan ja tuhlaajavasikkaan. Minulle on kerrottu, että taivaassa on suurempi ilo katuvasta syntisestä kuin — kuin, piru vieköön! Miten se olikaan?»
»Kuin pyhimyksen lankeemisesta?» ehdotti Crispin.