Surumielisenä hän istui ja mietti, ja jokaista ajatusta säesti syvä huokaus, kun hänen takanaan kuului äkkiä — tai ehkäpä hänen korvansa pettivät — metallinkirkas ääni:
»Miksi olette niin mietteissänne, mistress Cynthia?»
Tyttö pidätti henkeään kääntyessään katsomaan taakseen. Hänen poskensa lehahtivat punaisiksi. Sitten ne muuttuivat kalmankalpeiksi ja tuntui kuin aika, elämä ja koko maailma olisi pysähtynyt uupumattomassa kulussaan iankaikkisuutta kohti. Sillä siinä seisoi hänen ajatustensa ja huokaustensa esine, äkkiä ja arvaamatta tulleena, aivan kuin maa olisi syössyt hänet uumenistaan pinnalle.
Sir Crispinin huulet olivat avautuneet hymyyn, joka pehmensi ihmeellisesti hänen kasvojensa karkeutta, ja hänen silmänsä näyttivät Cynthiasta itse ystävällisyydeltä. Syntyi hetken äänettömyys, jonka aikana Cynthia koetti saada takaisin äänensä ja kun hän sen vihdoin sai, hän voi sanoa ainoastaan:
»Sir, kuinka te olette tullut tänne? Sanoivat teidän ratsastaneen
Lontooseen.»
»Niin teinkin. Mutta tiellä satuin pysähtymään ja pysähdyttyäni havaitsin, että minulla oli syytä palata takaisin.»
Hän oli havainnut syyn. Tyttö kysyi henkeään pidättäen itseltään, mikä tuo syy mahtoi olla, ja kun hän ei itse löytänyt siihen vastausta, hän jätti sen Crispinin vastattavaksi. Mies tuli lähemmäksi tyttöä, ennen kuin vastasi.
»Saanko istua kanssanne hetken, Cynthia?»
Tyttö väisti hieman antaakseen hänelle tilaa ikään kuin kallio olisi ollut kapea penger, ja huoahtaen kuin väsynyt ihminen löytäessään vihdoin lepopaikan Crispin istahti hänen viereensä.
Crispinin äänessä oli sellainen hellyys, että se pani tytön sydämen rajusti sykkimään. Oliko hän arvannut oikean syyn miehen matkan keskeytykseen ja tämän paluuseen? Siitä, että mies oli tehnyt sen, olkoonpa syy sitten mikä tahansa, hän kiitti Jumalaa sydämensä sisimmässä kuin ihmeestä, joka oli pelastanut tämän turmiosta, joka Lontoossa odotti.